Terveellisemmät elämäntavat pian vuosikymmenen ajan

Monesti uuden vuoden vaihtuessa tai kesän kynnyksellä aloitetaan uudet, terveellisemmät elämäntavat. Otetaan niin sanotusti lyhyen aikavälin tavoite, että esimerkiksi kesään kesään mennessä on saatava viisi kiloa pois. Ei kuitenkaan välttämättä mietitä, että mitäs sitten, kun tavoite on saavutettu, kesä tulee ja tämän jälkeen taas syksy, arki?

Usein terveellisemmät elämäntavat tunnutaan aloitettavan rytinällä ja asenteella ”Kaikki tai ei mitään”. Kerrasta lisätään liikuntaa sohvaperunan nollasta viikkokerrasta viiteen kertaan viikossa, juodaan pelkkää vettä ja syödään ravintoköyhiä salaatteja ja ehkä näiden lisäksi kaiken maailman lisäaineita sisältäviä proteiinituotteita.

Aloitetaan tiukkoja dieettejä, joissa kiellettyjen ruoka-aineiden lista on suurempi kuin sallittujen. Keittopussidieetit, ”syö 8 tunnin ajan ja paastoa 16 tuntia” ynnä muita höpöhöpöjä. Nähdään sielun silmin, miltä sitä sitten mahtaa näyttää esimerkiksi kesään mennessä. Ollaan varmaan todella timmissä kunnossa, eikö?

Näin olen itsekin aikanaan ajatellut. Niiden monien, monien ”Nyt mie alan syömään terveellisemmin ja pitämään itsestäni huolta” -lupausten jälkeen.

Kun sitten se paino ei putoakaan ensimmäisten kahden viikon aikana (päinvastoin saattaa jopa nousta, kun yhtäkkiä lisätään liikuntaa), latistuu fiilis hyvin nopeasti ja lyödään hanskat tiskiin. Paskat, olkoon. Palataan siihen passiiviseen elämäntyyliin ja roskaruokaan. Ei tässä kuitenkaan koskaan onnistuta. Kuulostaako tutulta?

Itse olen päässyt pitkälle omien elämäntapojeni suhteen. Oma tarinani tässä onkin pitkähkö, koska tässä on mennyt niin monta vuotta opetellen ja totutellen uudenlaisia elämäntapoja, mutta kovin lyhyesti tätä ei pysty kertomaan. Tekstin seassa muutoskuvia alkutilanteesta nykypäivään.

Huomiona vielä, ettei itselläni ole sellaisia perussairauksia, jotka olisivat vaikeuttaneet prosessia.

Herääminen oman terveydentilan suhteen

Omalta osaltani pidän elämäntapojeni muuttamisessa käännekohtana kevättä 2011. Olin tuolloin 25-vuotias, painoindeksin mukaan vain lievästi ylipainoinen. Olin kuitenkin alkoholista, passiivisesta elämäntyylistäni ja epäterveellisemmästä ruoasta turvoksissa. Tein istumatyötä kahdeksan tuntia päivässä enkä juuri liikkunut työpäivienkään aikana. Istua tönötin perseelläni.

Vapaa-ajallani makasin sohvalla telkkaria katsoen ja mun ulkoilut oli sitä, että kävin puolen tunnin välein ulkona tupakalla. Joka kevät ja syksy minuun iski lenkkeilykärpänen ja kävinkin parin viikon ajan säännöllisesti kävelemässä. Kunnes alkoi sääriä särkemään eikä se painokaan mihinkään laskenut, niin olkoot. Luovutin, joka kerta.

Tuolloin keväällä 2011 mulla todettiin monirakkulaiset munasarjat eli pco. Haaveissa meillä oli ensimmäinen lapsi, mutta pco voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista; pitkät kierrot, myöhäinen ovulaatio (jos ovulaatiota ollenkaan joka kierrossa) ja jos ovulaatio tapahtui, saattoi munasolu olla huonolaatuinen.

Luin ja tutkin paljon asioita. Jo 5-10 % painonpudotus, liikunnan lisääminen sekä huonojen hiilareiden jättäminen vähemmälle voisivat helpottaa pco:n oireita ja edesauttaa raskauden alkamista. Painoin tuolloin 76 kiloa (pituutta 172 cm), joten omalta osaltani painoa olisi pitänyt lähteä vähintään 3,8 kg. Ei siis mikään paha tavoite! Ihan toteutettavissa ja saavutettavissa.

Painoni 76 kg ja 65 kg

Muutoksen aloittaminen

SIlloin ihan alkuun aloitin jättämällä kaikki hiilarit pois eli aloin niin sanotusti karppaamaan. Jätin herkut, pastat, riisit, leivät ja perunan, mutta alkoholi valitettavasti säilyi viikonlopuissa. Jätin mehut ja limpparit kuitenkin pois, siirryin maustettuihin kivennäisvesiin. Vuoden 2011 syksyllä palautin ruokavaliooni hyvät hiilarit eli täysjyvämakaronit, -riisit ja -leivät. Vuoden loppuun mennessä painoa oli tainnut lähteä jo 4 kiloa.

Keväällä 2012 hommasimme työkaverini kanssa kuntosalikortit ja kävimme parin kuukauden ajan joka viikko 2-3 kertaa viikossa erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla. Kappas kummaa. Kun liikuntakärpänen oli purrut ja tämän myötä hyvä fiilis, tulinkin kyseisen kevään aikana raskaaksi 🙂 Painoin tuolloin 68 kiloa eli olin onnistunut pudottamaan painoa vuodessa kahdeksan kiloa, loppujen lopuksi aika pienillä muutoksilla.

Koska raskaana ollessa ei luonnollisesti käytetä alkoholia, alkoi mun kasvot kaventumaan entisestään ja ruokavalio muuttui terveellisemmäksi. Alussa oli pahoinvointia, joka sekin rajoitti syömisiä sekä liikkumista. En raskauden aikana juurikaan liikkunut, yksittäisiä kävelylenkkejä lukuunottamatta. Raskaus toi mulle 8 kiloa, jotka kaikki (sekä pari extrakiloa) jäivät synnärille joulukuussa 2012.

Ensimmäisen lapsen äiti, ruokarytmin hakemista ja liikunnan aloittelua pitkän tauon jälkeen

Mulla oli ruokarytmissä paljon korjattavaa. En osannut syödä aamupalaa, join vain kahvia. Vauvan nukkuessa joskus puolen päivän aikaan, söin pari leipää. Lämmin ruoka miehen tullessa töistä kotiin ja illalla iltapala. Herkkuja meni lähes joka päivä. Imetys kuitenkin imi minut kuiviin ja vuoden 2013 lopulla painoin enää 58 kiloa eli 10 kiloa oli lähtenyt vuodessa.

Syksyllä 2013 löysin lenkkeilyn ilon ja kävimmekin melkein joka aamu pojan kanssa lenkillä, hänen istuessaan rattaissa. Puolesta tunnista 45 minuuttiin oli yleensä lenkin kesto. Tästä tuli niin hieno tapa meidän kotiarkeen ja liikunta alkoi taas maistumaan toisella tapaa.

Vuonna 2014 jatkoin terveellisempien elämäntapojen opettelua. Opettelin esimerkiksi juomaan vettä. Olin kuitenkin niin sanottu ”laiha läski”.

Palasin töihin tuon vuoden syksyllä ja opettelin syömään aamupalaa. Pyrin juomaan edes itsetehdyn smoothien tai syömään jonkunlaisen leivän töihin päästyäni. Töissä söin lounaaksi yleensä omia eväitä, kotona oli päivällinen ja sitten vielä iltapala.

Alkuvuodesta 2015 otin tietoista kuntospurttia ja aloin tekemään lihaskuntoa kotona sekä laitoin herkut kokonaan pannaan. Haaveissa oli toinen lapsi eikä raskaus ollut alkanut aktiivisesta yrityksestä huolimatta.

Painoni 76 kg ja 65 kg

Toinen raskaus ja yritystä pitää terveellisemmistä elämäntavoista kiinni

Alkuvuoden 2015 elinkin terveellisemmin, ruokavalioon huomiota kiinnittäen. Jatkoin lenkkeilyä sekä uskalsin ja jaksoin jopa hölkätä pieniä matkoja. Kuopus saikin alkunsa maaliskuussa 2015 sellaisesta niin sanotusta yllärioviksesta.

Ylläriovis siksi, kun normaalisti ovuloin suhteellisen myöhään, noin kp 20-22. Tämä olikin jo kp 16, joka oli siis ihan sellaisen ihannekuukautiskierron mukainen ajankohta. Uskon, että alkuvuoden skarppauksella elämäntapojen suhteen oli vaikutusta kuukautiskierron normalisoitumiseen. Painoin tuolloin 58 kiloa.

Hienosti alkanut hölkkäharrastukseni kuitenkin jäi kevään aikana hyvin äkkiä, koska raskauden myötä kaverikseni saapui tuttu pahoinvointi, pahempana kuin esikoisen odotusajasta. Lisäksi liitoskivut alkoivat vaivata hyvin aikaisessa vaihessa.

Koko raskauden ajan pyrin kuitenkin edes silloin tällöin käymään pienellä köpöttelylenkillä, vielä pari päivää ennen synnytystäkin. Olin kuitenkin toisen raskauden aikana fyysisesti kipeämpi ja mieleltäni masentuneempi kuin ensimmäisen raskauden aikana. Kuopus syntyi joulukuussa 2015 ja synnäriltä lähtiessäni painoin 64 kg.

Painoni 66 kg, 58 kg ja 63 kg

Kahden lapsen äiti, ruokavalion viilausta ja liikunnan lisäämistä

Kuopuksen ollessa ihan pieni vauva, opettelin syömään puuroa aamuisin. Ihme kyllä, puuroa syön edelleen aamuisin. Pisin tauko on ollut kuukauden verran ja se tauko oli ihan tässä vähän aikaa sitten.

Jopa kesän helteillä olen lämmittänyt itselleni joka aamu sen puuron. Aamuisin puuron lämmetessä keitän kahvit ja juon kaksi isoa lasia vettä.

Opettelin muutenkin paremman ruokarytmin, 4-5 ateriaa päivässä, lasten kanssa samaan aikaan (paitsi iltapala). Melko äkkiä kroppa siihen tottuikin, että se sai polttoainetta säännöllisesti.

Vettä opettelin juomaan sen vähintään kaksi litraa päivässä. Alkuun mulla oli tässä apuna puhelimessa ihan sovellus, joka muistutti veden juomisesta. Jonkin ajan kuluttua en enää tarvinnut sovellusta apuna, veden juominen tulee hyvin automaattisesti.

Ollessani kotiäitinä kahden lapsen äitinä, ulkoilujen ja hyötyliikunnan merkitys kasvoi. Olimme omalla pihallamme tai kävelimme kilometrin päässä oleviin puistoihin, perhekahvilaan tai kavereille. Ylipäänsä menimme kävellen/rattailla joka paikkaan 1,5 kilometrin säteellä.

Tietysti kahden lapsen äitinä sitä kotihommaakin ja sitä myötä aktiivisuutta oli ja on enemmän. Pyykin- ja ruoanlaittoa, pientä siivousta ja järjestelyä. Sellaista normaalia arkiaktiivisuutta.

Keväällä 2016 aloittelin hölkkäharrastusta uudelleen ja sain huhtikuussa hölkättyä 5 km, toukokuussa meni jo 10 km. Kesän olin mukana kaverin vetämässä liikuntaryhmässä, erilaista omalla kehonpainolla tehtävää lihaskuntoa ulkona, erilaisissa ympäristöissä. Tätä kautta tutustuin uusiin ihmisiin ja samalla löysin itsestäni omaan kuntooni nähden uskomatonta voimaa sekä nopeaa kehittymistä.

Kotona tein omaa treeniä kahvakuulien avulla. Se oli vielä sitä aikaa, kun sain ottaa jumppavälineet esiin ilman, että joku muukin olisi siinä ollut niitä heti kärkkymässä 😀

Syksyllä 2016 aloin käymään kansalaisopiston ohjatulla kuntosalikurssilla, jossa käyn edelleen kerran viikossa. Siellä treenataan kiertoharjoitteluna koko kroppa, kuitenkin joka kerta painottaen eri kehon osia.

Painoni 76 kg ja 65 kg

Nykytilanne, parempaa syömistä ja terveysliikkujan liikkumista

Tällä hetkellä painan noin 64 kiloa. Kuopuksenkin imetysaika imi minut aikanaan hetkeksi kuiviin, mutta nyt siitäkin on jo yli kolme vuotta, joten painoni on tasaantunut tähän lukemaan.

Olen ollut timmimmässä kunnossa vielä keväällä 2017, mutta nyt ruuhkavuosien ja oman jaksamisen myötä olen hellittänyt otettani liikunnan suorittamisesta enkä enää haaveile ihan niin timmistä kropasta. Kunhan nyt saisin ylläpidettyä tätä, mitä tällä hetkellä on. Pitäen mielessäni se oma terveys ja se, että kaikki vähäinenkin itseensä panostaminen on kotiinpäin.

Ruokavalion suhteen olen salliva. Jos haluan syödä herkkuja, syön niitä, useimmiten en halua tai edes jaksa. Syön tavallista kotiruokaa (myös peruna, pasta), ruokaisia salaatteja, leipää, luonnonjogurtteja ja maitotuotteita yleensäkin, hedelmiä, marjoja ja puuroa. Käymme myös pikaruokaravintoloissa tai tilaamme paikalliselta grilliltä ruokaa enkä mie silloin mitään salaattia ota 😀

Huomaan, että mulla on esimerkiksi jaloissa ja käsissä enemmän voimaa kuin mitä joskus aikanaan. Mun veriarvoni ovat parantuneet ja kuvittelen olevani nuoremman näköinen nyt kuin silloin yhdeksän vuotta sitten, vaikka ikäkriisi alkaakin taas painamaan 😀 Hienoa tässä on myös se, että munasarjani ovat palautuneet normaaleiksi.

Vyötärönympärykseni oli vielä aikanaan 88 cm, kun naisten niin sanottu riskiraja terveyden kannalta katsottuna on 80 cm. Nykyään vyötärönympärykseni taitaa olla noin 75 cm.

Konkreettiset muutokset, joita olen tehnyt ja joita noudatan tälläkin hetkellä

Alkoholilla läträäminen pois, mutta en ole absolutisti. Olisi tosin huolestuttaavakin, jos näin kahden lapsen äitinä edelleen joisin yhtä paljon kuin joskus ennen.

Säännöllisen tupakoinnin lopettaminen.

Tarpeeksi veden juomista päivän aikana.

Säännöllinen ateriarytmi ja niin sanotun lautasmallin mukaan koottuja annoksia, riittävästi ruokaa. Mikään ei ole kiellettyä, myös herkut ovat sallittuja. Joka päivä on syötävä edes yksi kunnon, lämmin ateria. Lautaselta on hyvä löytyä myös väriä, muun kuin ketsupin muodossa.

Hyöty- ja arkiliikunta, myös työpäivien aikana otetaan niitä askeleita ja jaloitellaan. Asioilla käydessä auton voi jättää parkkiin kauemmas, käytän rappusia ja käyn kävellen esimerkiksi lähikaupassa. Kuopuksen vien monesti aamuisin kävellen 500 metrin päässä sijaitsevaan päiväkotiin.

Sopivasti liikuntaa. Esimerkiksi pari kertaa viikossa käyn lenkillä (yleensä kävellen, joskus harvoin hölkäten) sekä lihaskuntoa kerran tai kaksi viikossa. Työpaikan kuntosali sai uusia laitteita, joten aikataulujen salliessa treenin voi käydä tekemässä suoraan työpäivän jälkeen.

Painoni 74 kg (?) ja 65 kg

Matka on ollut pitkä, mutta se on myös palkinnut sekä muuttanut omaa ajattelumaailmaani

Matka on ollut pitkä. Paljon olen tehnyt virheitä, mutta paljon olen myös oppinut. Tahtotilani on edelleen se, etten enää ikinä halua palata samanlaiseen passiiviiseen elämäntapaan, jota olen elänyt vielä yhdeksän vuotta sitten. Se sisäinen tunkkainen olo oli jotain aivan karmeaa. Voin tuolloin huonosti sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Olin kateellinen kaikille, jotka olivat aktiivisia liikkujia tai jaksoivat panostaa syömisiinsä. Koska olin kateellinen, en myöskään osannut iloita heidän puolestaan, vaikka he tekivät hienoa työtä itsensä suhteen. Se oma paha olo oli vain niin karseaa ja omistin mustavalkoisen ajattelutavan. Juurikin tämä ”kaikki tai ei mitään”.

En myöskään halua enää rajoittaa itseltäni sitä, miten syön, toisin sanoen mitä saisin syödä. Kuuntelen omaa kehoani ja menen sen mukaan. Normaalisti kehoni kertoo aika pian, jos jokin ei sovi tai jos ruokarytmini on useamman päivän minun normaalistani poikkeavaa. Ja se, mikä itselleni on normaalia, voi jollekin toiselle olla niin sanotusti epänormaalia.

Omalta osaltani näiden tapojen opetteluun ja niiden saamiseksi luonnolliseksi osaksi elämää on mennyt vuosia! Miten siis voisi olettaa, että ihminen oppisi kuukaudessa täysin uudet elämäntavat, joita pystyisi noudattamaan pidemmällä tähtäimellä?

Pikkuhiljaa, pieniä muutoksia tekemällä kannattaa aloittaa. Näin pysyvien muutosten saaminen ja niiden ylläpitäminen on helpompaa.

Itselleen pitää olla armollinen ja muistaa, että olemme kuitenkin tavallisia ihmisiä, emme mitään superihmisiä

Rohkeasti kokeilee jotain, kokeilee jotain muuta, yrittää löytää ne itselleen sopivat, terveellisemmät elämäntavat. Sellaiset, joita on helppo ylläpitää siinä omassa arjessaan. Jos elää ruuhkavuosia pienten lasten kanssa, ei silloin ehkä kannata yrittää elää yhtä kurinalaisesti kuin olisi fitnesskisoihin osallistumassa (ellei oikeasti ole osallistumassa).

Hyötyliikunta, mahdollisuuksien mukaan lähes sama, normaali ruokavalio muun perheen kanssa ja sen hyväksyminen, että arkeen tulee jatkuvalla syötöllä muutoksia. Omia ja lasten sairasteluita, työkiireitä ja muita pakollisia hoidettavia asioita. Kaikenlaista voi tapahtua, joka pistää arjen paletin uusiksi.

Jos suunniteltu treeni jää jossain kohtaa väliin, tulee uusia päiviä ja mahdollisuuksia treenata. Jos muutaman päivän syö, miten sattuu, voi aina tehdä taas ryhtiliikkeen.

Ja mikä tärkeintä, yrittää olla itselleen armollinen <3 Jo pienilläkin muutoksilla voi saada paljon hyvää aikaa, vaikkei esimerkiksi paino putoaisikaan.

Jos haaveissasi on elämäntapamuutos, tsemppiä, sie pystyt siihen kyllä, kun vain teet päätöksen. Kaikki lähtee loppujen lopuksi omasta itsestä ja sieltä oman pään sisältä.

Läheisten tuki on myös todella tärkeää. Jos läheisissäsi on yksikin lyttääjä, joka mieluummin kritisoi kuin kannustaa haluasi muuttaa elämäntapojasi, jätä hänet omaan arvoonsa. Nämä ihmiset eivät edesauta sinua saavuttamaan haluamaasi.

Jos taas ei itse ole valmis muuttumaan ja tekemään niitä konkreettisia muutoksia itsensä hyväksi, ei valitettavasti mitään tapahdukaan, ainakaan pidemmällä tähtäimellä.

Kiloja voi saada hyvinkin nopeasti pois epäedullisilla tavoilla, mutta niiden pitäminen poissa vaatiikin jo enemmän. Se vaatii nimenomaan niiden omien elämäntapojensa muuttamista.

Rakkaudella Henna

Hienona esimerkkinä toimii myös

Anna Saivosalmi, joka on jo 10 vuotta pysynyt normaalipainossa

Muita lukemisen arvoisia hyvinvointiblogeja ja instatilejä, joita kannattaa käydä kurkkaamassa

Monna Treenaa -blogi sekä insta @monnapursiainen

Merita Väänänen -blogi sekä insta @meritavaananen

Hooray for Squats -blogi sekä insta @hoorayforsquats

3

Sosiaalinen introvertti – olen yksi heistä

Jos joku olisi minulle ennen lapsia kertonut, että olen introvertti, olisin nauranut hänelle. Koin olevani hyvinkin sosiaalinen ja kaipaavani ihmisiä ympärilleni. Olin se reipas ja lähes aina hyväntuulinen ihminen, joka jaksoi jutustella yhdelle jos toiselle niitä näitä.

Oman itsetuntemukseni lisääntymisen myötä voin näin muutamaa vuotta myöhemmin, kahden pojan äitinä todeta:

Ihana kun voi pikkuhiljaa tulla ”ulos kaapista” oman introverttiyden kanssa.

Introvertti mielletään usein ujoksi ja täysin omiin oloihinsa vetäytyväksi. Ihmiseksi, joka ei paljon jaksa muiden kanssa kommunikoida ja murahtelee epämääräisiä vastauksia. Ihan näin mustavalkoinen asia ei kuitenkaan ole 😉

Minua edelleenkin kuvaillaan sosiaalisena, iloisena, reippaana ja kaikkien kanssa toimeen tulevana. Ja tällainen minä olenkin! Silti näiden kaikkien takana olen myös hyvin vahvasti introvertti. Vahvemmin kuin olin itse ensin aikanaan ajatellutkaan.

Pälättävä introvertti, kuten esimerkiksi Jyllannin suomineito on hienosti itseään kuvaillut ja asiaan tarkemmin kantaa ottanut tässä postauksessa 😊 Kun luin Terhin postausta, huomasin nyökytteleväni mielessäni lähes koko ajan. Tunnistin tekstistä vahvasti itseni ja tekstin lopussa olleesta introverttitestistä sain tulokseksi, että olisin lähes 100 prosenttinen introvertti.

Introverttiyden piirteet itsessäni

Pidän ihmisistä, mutta olen alkanut valikoimaan tarkemmin, keille annan itsestäni enemmän. Toiset ihmiset yksinkertaisesti uuvuttavat ja vievät energiaani ihan älyttömästi. Jos saan heihin jollain tavalla etäisyyttä, kestää minun toipua heidän energiasyöpöstä vaikutuksestaan pitkän aikaa.

Minusta on ihana jutella ihmisten kanssa, olenkin sellainen pälpättäjä toisinaan, mutta en esimerkiksi jaksa maanantaiaamuisin töissä jutella niitä näitä ja vaihtaa viikonlopun kuulumisia. Töihin mennessäni olen asennoitunut tekemään töitä ja se mun draivi lähtee päälle lähes heti, kun olen kahvikupposen saanut rauhassa haettua ja koneen käynnistettyä.

En muutenkaan jaksa jatkuvaa smalltalkia, vaan kaipaan syvällisempiä keskusteluita, kahden kesken. Pohdintaa elämästä ja ihmisyydestä. Sytyn keskusteluista, joissa käydään läpi erilaisia näkökulmia ja esimerkiksi pohdintaa ihmisten erilaisista käyttäytymismalleista. Saan paljon keskusteluista, joissa puolin ja toisin avaudutaan itselle kipeistä tai aroista asioista.

Joskus haluan olla myös ihan hiljaa. Olen pohdiskelija ja ajattelija. Tarvitsen hiljaisia hetkiä, jotta pystyn jäsentelemään ajatuksiani. Jos puhun itse koko ajan tai kuuntelen, kun joku toinen puhuu, eivät mun omat ajatukset pääse aina ääneen. Ja sekin uuvuttaa, kun ei saa itselleen rauhaa kuunnella itseään.

Töissä en halua olla täysin ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta tarvitsen kuitenkin sen oman rauhan ja tilan tehdä töitäni. En valitettavasti ole paras mahdollinen tiimityöntekijä, joka haluaisi tai pystyisi fyysisesti tehdä rinta rinnan töitä toisen henkilön kanssa, vaikka noin muuten kyllä pidän yhteistyöstä muiden kanssa. Jos en saa omaa tilaa ja rauhaa tehdä töitä, ei mulla myöskään ole työtehoa, kun uuvun jatkuvasta pälätyksestä ja keskeytyksistä.

Kaipaan paljon omaa tilaa. Kaipaan ja tarvitsen töiden sekä perhe-elämän lisäksi hetkiä yksin, jotta voin ladata akkujani. Perhe-elämä vaatii oman osansa, kun koko ajan pitäisi olla muiden saatavilla ja jaksaa sitä lasten normaalia hälinää ja toimintaa.

Tämän takia jotkut päivät ovat suhteellisen raskaita, jos ei omaa rauhaa juurikaan päivän aikana saa. Iltaisin olen aivan poikki ja seuraavana päivänä kuljen kuin henkisessä krapulassa kiukutellen ja äksyillen. Kun näitä päiviä on tarpeeksi monta putkeen, katkeaa mulla monesti ns. ”kamelin selkä” eli pinna eli hermot ovat riekaleina.

Introverttiyden huomaaminen äidiksi tulemisen jälkeen

Kuten alkuun totesin, ennen lapsia olisin luokitellut itseni ekstovertiksi. Koska olinhan se puhelias, reipas, iloinen ja sosiaalinen tyyppi. Tietysti ennen lapsia oli sitä aikaa palautua ja olla yksin. Töiden lisäksi kun ei paljon muuta elämää ollut, sai aina illat palautua rauhassa telkkaria katsellen.

Kun sitten esikoisen vauva-aikana aloin ihmettelemään, miksi olo on toisinaan niin ahdistunut ja miksi en jaksa nuuhkutella vauvaani koko ajan, koin huonoa omatuntoa. Vauvan kasvaessa taaperoksi, hän alkoi epäsäännöllisen säännöllisesti olemaan yökylässä isovanhemmillaan. Tunsin huonoa omatuntoa, kun lapsesta erossa oleminen tuntui hyvältä ja sain ladattua henkisiä akkujani.

Esikoisemme kanssa olimme noin muuten kuin symbioosissa eli mulla ei ihan hirveästi ollut omia menoja ilman häntä. En käynyt lenkillä tai kaupassa yksinäni. Yökyläreissut, muutamat illanistujaiset, hammaslääkäriä, gynekäyntejä jne., mutta tavallisessa arjessa en ottanut hengähdyshetkiä. Lenkillekin kun otin hänet aina mukaani.

Syvempi symbioosimme hajosi, kun sitten lähdin töihin hänen ollessaan 1v8kk ja olimme arkipäivisin erossa sen seitsemän tuntia.

Myöhemmin lapsia oli kaksi, joista se uusinkin vauva kasvoi taaperoksi ja hänestä(kin) alkoi lähtemään ääntä ja hänkin tarvitsi paljon äitiä. Mietin, miksi en jaksa sitä perhe-elämän normaalia hälinää ja kaikkea, mitä siihen liittyy? Miksi uuvuin siitä niin kovasti ja miksi tunnuin kaipaavan koko ajan omaa aikaa? (sitä kuitenkaan tarpeeseen verrattuna tarpeeksi ottamatta) Koin olevani todella itsekäs äiti ja ylipäänsä itsekäs ihminen.

Aloin googlettelemaan asiasta. Eksyin erilaisille introverttiydestä kertoville sivustoille ja erilaisiin blogeihin, jotka asiaa käsittelivät. Tunnistin itseni niin monesta! En ollutkaan itsekäs, olenkin introvertti, jonka käyttäytyminen ja tarpeet joissakin tilanteissa saattavat muiden silmissä vaikuttaa itsekkäältä. Tähän samaan syssyyn jonkunasteinen erityisherkkyys ja ”tuntosarvet ojossa kulkeminen”, niin ilmankos sitä pikkasen välillä uuvuttaa.

Introverttiyden hyväksyminen tuo helpotusta elämään

Omaa elämääni on kuitenkin nyt helpottanut, kun olen myöntänyt itselleni, ettei mun aina tarvitse olla se puhelias, iloinen, reipas ja sosiaalinen. Voin olla se hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä, yksinäisyyttä sekä hiljaisuutta tarvitseva, joka ei aina jaksa ihmisiä ja se on ihan ok.

Olen paljon somessa ja pidän yhteyttä ihmisiin viesteillä. Vaikka on ihana nähdä ihmisiä myös ihan livenä, tykkään myös siitä, että voin kirjoittaa viestillä kuulumisiani silloin, kun se minulle sopii. Mun ei tarvitse koko ajan olla fyysisesti ihmisen lähellä, mutta voin olla kaukaa lähellä.

Jos saisin joskus valita, voisin olla vaikka viikon yksin niin, että kävisin vain töissä ja sen lisäksi kuntoilemassa. Nykyisessä elämäntilanteessani ei ihan noin vain onnistu tämä :D, mutta pitäisi itsekkäämmin ottaa enemmän sitä omaa aikaa.

Ei se oma aika tarvitse olla muuta kuin puolen tunnin kävelylenkki tai edes pieni hetki yksin kotona hiljaisuudessa. Luonnossa oleminenkin on todella ihanaa, pienikin hetki metsässä tai joen rannalla auttaa.

Pojat ovat muutenkin paljon isänsä perään, niin eihän minua todellakaan aina tarvittaisi tässä. Silti päähäni on iskostunut se huono omatunto oman ajan ottamisesta. Koska olenhan äiti ja läpäläpäläpä…

Uskon ja toivon ja luotan, että lasten kasvaessa oman tilan ja hiljaisuuden ottaminen helpottuu. Toivon, että he löytävät hyviä kavereita tai harrastuksia, joiden parissa heiltä menisi edes osa illoista. Jolloin mun ei tarvitsisi kokea huonoa omatuntoa siitä, kun teen jotain itsekseni.

Töissä hyväksyn sen, ettei mun tarvitse koko ajan hakeutua muiden seuraan tai että joskus vain vedän työhuoneeni oven kiinni ja olen hetken ihan rauhassa. Se ei tee minusta jotenkin huonompaa työntekijää. Olen hyvä työntekijä, joka tarvitsee töistä suoriutuakseen sosiaalisten tilanteiden lisäksi myös omaa tilaa sekä rauhaa ajatella ja pohtia.

Kaikki me olemme erilaisia ja itse koen tärkeäksi, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Rakkaudella Henna

Lue myös:

Hidasta elämää: Sosiaaliset introvertit ymmärretään usein väärin

3

Kehutko vai lyttäätkö?

Onko sun helpompi kehua ja tsempata muita vai kritisoida ja piikitellä? Kumpi tulee sulta enemmän luonnostaan?

Mie saan välillä kuulla olevani tsemppaaja ja sellaiseksi tunnistan itseni. Mun on tosi helppo heitellä pieniä kehuja, toivottaa tsempit tai jaksamista päivään. Jaella sydämiä, antaa pieniä tsemppikosketuksia, laittaa viestillä pieni positiivinen ajatus. Kertoa toiselle, että tässä mie olen ja haluan hänelle pelkkää hyvää.

Mun on nykyään erittäin vaikea alkaa piikittelemään muille tai kritisoimaan sekä lyttäämään muita ihmisiä. Vaikka olen tarponut omien olojeni suhteen jonkunlaisessa suossa melko pitkään (onneksi on valoa tunnelin päässä! 😍), ei se ole oikeuttanut minua olemaan muita kohtaan ilkeä. Miksi olisin ollut? Miksi haluaisin kohdella muita niin kuin en todellakaan haluaisi itseäni kohdeltavan?

Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta ei tarvitse loukata

Kaikista asioista ei olla samaa mieltä tai ei ymmärretä toisen tekemisiä tai intohimon kohteita, mutta varsinaisen piikittelyn ja kritisoinnin sijaan voi sitten olla vaikka ihan hissukseen. Yrittää antaa olla ja keskittyä siihen omaan elämään.

Tottakai minuukin osaa jotkut ihmiset ärsyttää ihan todella paljon, mutta pyrin olemaan niin, etten loukkaisi heitä. Sanoilla, niin kirjoitetuilla kuin sanotuilla kun pystyy tekemään todella paljon pahaa. Sellaista pahaa, jota ei noin vain korjata tai unohdeta. Ei, vaikka aikaa kuluisi.

Jos kuitenkin omalta osaltani suustani tai näppäimistöltäni pääsee ”sammakoita”, pyrin pyytämään anteeksi. En silti voi automaattisesti olettaa, että anteeksipyyntöni aina hyväksyttäisiin.

Jokainen voi oppia parempaa itsetuntemusta

Tarvittaessa voi mennä itseensä ja käpertyä hetkeksi miettimään, MIKSI sen toisen ihmisen tekemiset ja sanomiset ärsyttävät niin paljon? Miksi mieluummin kritisoi ja kyräilee kuin kehuu ja tsemppaa toista? Onko taustalla kateus? Mustasukkaisuus? Oma paha olo?

En ole oman historiani osalta mikään puhdas pulmunen enkä kiillota tässä olematonta sädekehääni, mutta aika hitosti olen tullut eteenpäin tietyistä ajoista ja silloisista käyttäytymismalleistani. Siitä saan ansaitusti olla ylpeä.

Samalla surullisena seuraan vierestä, kun osa ihmisistä junnaa paikoillaan eivätkä he näe sitä, miten toimivat ja aiheuttavat jatkuvasti pahaa mieltä muille. Eikä asiat muutu, vaikka hienovaraisesti heille asiasta sanoisikin. Eivät he näe toiminnassaan mitään väärää. Heillä on ”oikeus” ja he nyt vaan ”omat semmosia”.

Enemmän kehuja, vähemmän lyttäämistä

Itse en henkilökohtaisesti enää jaksa ihmisiä, joiden on aina pakko päästä näpäyttämään/kritisoimaan pahalla sopivan tilaisuuden tullen, mutta harvoin – toisin sanoen ei juuri koskaan – heiltä kuulee mitään positiivista tai tsemppejä 😊

Jokainen meistä voi halutessaan kehua ja tsempata enemmän ❤ Tukea ja kannustusta me tarvitsemme ❤ Niillä pääsee pitkälle. Eikä voi kieltää, etteikö toisia ihmisiä tsemppaava ja muille hyvää haluava saisi pidettyä ihmisiä paremmin lähellään kuin hän, joka vain kylvää pahaa mieltä ympärilleen. Jossain kohtaa se muiden ymmärrys ja jaksaminen vain loppuu.

Niin ja kyllä, olen mielelläni ”herkkis”, joka ei jaksa ilkeilyä tai sitä, että toisen ihmisen paha olo oksennetaan mun päälle. Rakentava palaute oikein annettuna on eri asia kuin v***uilu.

Omalta osaltani aion jatkaa niin oikeassa elämässä kuin somessakin enemmän hyvän kuin pahan mielen jakamista.

Mites sie, oletko mukana? 😊

Rakkaudella Henna

4

”Kirjoita vaan, mutta älä kuitenkaan kirjoita”

Saan nykyään paljon kuulla, miten kirjoittaminen on ehdottomasti yksi vahvuuksistani. Osaan tämän homman. Osaan kirjoittaa niin, että lukija pystyy helposti ymmärtämään lukemansa. Kirjoitan samaistuttavasti ja teksteistäni saa vertaistukea.

Kirjoitan auki omia tunteitani ja siinä samalla joku muukin voi oivaltaa tärkeitä asioita omasta tunne-elämästään.

Bloggaaminen on yli kolme vuotta ollut mulle se asia, jonka avulla olen avannut kipeitä tunteitani ja ajatuksiani, ”hieman” niitä siivoten julkaisukelpoisiksi. Olen aikanaan perustanut blogin vertaistueksi muille, jotka kipuilevat esimerkiksi äitiytensä ja/tai oman itsensä kanssa.

Minua on sanottu rohkeaksi, kun uskallan kirjoittaa vaikeistakin asioista. Ehkä olen ollut jopa tyhmän rohkea 😀

Tässä on kuitenkin varjopuolensa. Tekstejä lukee myös ihmiset, jotka eivät minusta pidä. Näitä lukee ihmiset, jotka haluavat mun paljastavan jotain ”kättä pidempää” minua vastaan.

Lukijoissa on ihmisiä, jotka tekevät omat johtopäätöksensä ja leimaavat tietynlaiseksi, mahdollisesti kykenemättömäksi tiettyihin asioihin.

Ja näiden ihmisten takia mun kirjoittamisen luovuuden kukka on ollut kuihtunut. Tuntuu, että olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta sitten iskee lukko.

Helppo se on jonkun toisen sanoa, että ”älä ajattele muita, tee vain omaa juttuasi”, mutta tottakai ajattelen. Olen antanut näiden ihmisten vaikuttaa ihan liikaa.

Olen vuosia yrittänyt miellyttää ihan vääriä ihmisiä. Huutanut sisimmässäni, että tässä minä olen, yrittänyt tehdä kaiken mahdollisimman oikein ja silti saanut osakseni tietynlaista piikittelyä, aliarvostamista ja leimaamista heikoksi.

Ja nyt mie en tiedättekö enää jaksa. Ei mun tarvitse miellyttää. Eikä mun todellakaan pitäisi joutua tällä tavalla miettimään, mitä kirjoitan.

Bloggaaminen on mun, niin kuin todella monen muunkin harrastus. Olen tavallinen, omat voimavarani ja heikkouteni omaava ihminen ihan siinä missä kaikki muutkin.

En kuitenkaan avaa blogissani parisuhdeasioita tai läheisteni henkilökohtaisia asioita. En hauku ketään. Olen lojaali tiettyjä ihmisiä ja asioita kohtaan. Blogini on sisällöltään siisti. Oikeasti julkaisukelpoisia tekstejä. Ei sellaisia, joilla mässäiltäisiin ympäri somea ja haukuttaisiin Facebookin keskusteluketjuissa.

Blogeissa ja somessa revitellään niin paljon kaikenlaisella sellaisella, mikä ei kaikkien silmille ehkä kuuluisi, mutta en mie sellaiseen lähde, lukijoita ja mainetta haalimaan.

Haluan jatkossakin toimia vertaistukena ja tulen jatkamaan kirjoittamista. Myös niiden kipeiden ajatusteni ja tunteideni kanssa. Ne eivät tee minusta yhtään sen huonompaa tai heikompaa ihmistä, voisin sanoa, että asia on jopa päinvastoin.

Jos mie en tällaisena kelpaa, en kelpaa sitten ollenkaan.

Ja muistetaan, some ja blogit eivät ole koko totuus ihmisen elämästä 😘 Ne ovat vain palasia.

Rakkaudella Henna

3

Meidän perheen illat eivät kulu harrastuksissa

Viime aikoina on jonkun verran ollut keskusteluissa perheiden harrastukset tai niiden puuttuminen. Toisaalta ihmetellään mahdollisia perheiden monia harrastuksia, mutta yhtä lailla ihmetellään, jos perheessä ei harrasteta mitään. Meidän perhe kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Meillä lapset eivät harrasta mitään aikataulutettua tai ohjattua. Miten meidän vapaa-aika sitten vietetään?

Sekä omassa että miehen lapsuudenperheessä ei ole ollut niinkään tapana harrastaa mitään aikataulutettua. Mies on maalta kotoisin. Omassa perheessäni isä on harrastanut musiikkia koko ikänsä, äiti osaa neuloa ja virkata. Itse kokeilin mm. taekwondoa ja pikkuveikka jalkapalloa, mutta nämä aikataulutetut harrastukset jäivät hyvin äkkiä.

Silti itse harrastin myös musiikkia sekä kirjeenvaihtoa, kotoa käsin. Pikkuveikka löysi tietokoneiden maailmaan ja kasvoikin sen suhteen aikamoiseksi ammattilaiseksi.

Johtuen varmasti miehen ja mun taustoista, emme ole harrastava perhe. Ahdistun pelkästä ajatuksestakin, jos pitäisi olla lähes joka arki-ilta ja vielä viikonloppuisinkin joko roudaamassa itsensä johonkin tai kuljetella lapsia pitkin kaupunkia.

Esikoinen kokeili harrastusta

Esikoispoika kokeili palokuntakerhoa keväällä 2018 eli ollessaan 5-vuotias. Kerho oli maanantaisin, kivasti vain joka toinen viikko, tunnin kerrallaan. Siellä oli tarkoitus olla ilman vanhempia.

Omassa päässäni fantasioin, kuinka ensin vien kävellen lapsen palokuntakerhoon ja sen jälkeen tunnin ajan lenkkeilen. Lapsi harrastaa ja itse saan omaa aikaa liikunnan parissa, mikä lottovoitto!

Eihän se ihan niin mennyt. Esikoinen vierasti ja jännitti niin paljon, että minähän olin hänen mukanaan siellä palokuntakerhossa. Joka kerta. Ei hän oikein halunnut osallistua mihinkään ja tunnit menivät siinä, kun yritin häntä rohkaista ja tsempata.

Syksyllä sama harrastus olisi jatkunut, mutta tein pojalle selväksi, että hänen on uskallettava jäädä sinne itsekseen tai muuten tämä harrastus jätetään kokonaan pois. Poika teki valintansa ja harrastus jäi kokonaan pois. Hän ei ollut vielä kypsä tuollaiseen ”ollaan ilman vanhempaa” -harrastukseen.

Meillä ei ole käyty muskareissa tai missään muuallakaan

Niin. Meillä ei ole harrastettu muskareita, vauvauinteja tai mitään muutakaan aikataulutettua harrastusta kotiäitivuosina.

Perhekahvila on ollut sellainen ainoa vakituinen meno, jonne olen raahautunut sekä esikoisen että aikanaan sitten molempien poikien kanssa. Perhekahvilassa käyminen oli tärkeä henkireikä kotiäitiarjessa.

Kotiäitinä ollessani näimme paljon ystäviä ja kavereita, kävimme puistoissa ja hengailimme omalla kylällä. Mutta näitä kaikkia menoja sovittiin oman jaksamisen ja vireystilan mukaan.

Ei jyskyttänyt takaraivossa, että lauantaiaamuna klo 9.00 on pakko olla uimahallissa valmiina vauvauintiin vaikka kuinka ottaisi päähän huonosti nukutun yön jälkeen. Tai että perjantaina klo 14.15 on oltava molempien poikien kanssa muskarissa toisella puolen kaupunkia, vaikka toinen on nukkunut vain 15 minuuttia päikkäreitä ja on kiukkuinen kuin mikäkin.

En kiellä, ettenkö joskus (lue: usein) tuntenut itseäni saamattomaksi ja laiskaksi äidiksi, kun niin moni muu tuntui mielellään menevän sinne vauvauintiin tai muskariin tai värikylpyyn tai mitä näitä nyt ikinä olikaan ja me ”vain” jumitimme kotona, ilman aikatauluja ja kehittäviä harrastuksia.

Nämä tietyt harrastukset yksinkertaisesti olivat niin vahvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella, että ahdistun edelleen pelkästä ajatuksesta, vaikkei ole enää niin ajankohtainen aihe 😀

Niin, lasten takia vanhemman on oltava valmis menemään epämukavuusalueilleen monissakin asioissa, mutta onneksi joissain asioissa voi myös valita.

Vapaa-aikamme kuluu ihan mukavasti, aikataulutettujen harrastusten puutteesta huolimatta

Olemme perheessämme kaikki sellaisia kotona viihtyviä persoonia. Annamme töissä, päiväkodissa ja koulussa itsestämme niin paljon, että näiden jälkeen haluamme vain olla.

Päiväkodissa on paljon aktiviteettia, kavereita ja ryhmässä toimimista. Koulussa tulee ekaluokkalaiselle joka päivä jotain uutta, siellä on kaverit ja siellä opetellaan tekemään asioita kaikkien kanssa. Mies tekee fyysistä työtä ja itse työskentelen vahvasti aivoillani, joten työ-, koulu- ja hoitopäivien jälkeen olemmekin aivan kypsiä, kukin tavallaan.

Monesti olemme illat ihan kotona, mutta joskus extempore lähdemme jonnekin kahville. Mie käyn kerran viikossa kansalaisopiston ohjatulla kuntosalitunnilla ja se onkin meidän viikon ainoa aikataulutettu harrastus, ellei lasketa mukaan torstain Prisma-reissua 😀

Eräs ilta kävin esikoisen kanssa yli tunnin ajan pyörimässä pitkin kylää metsästämässä pokemoneja. Siinä yhdistyi liikunta, ulkoilma sekä hermojen hallinta. Samalla saimme kahdenkeskistä laatuaikaa.

Iltaisin kotona meillä saattaa olla lautapeli- tai pelisessioita. Vapaata leikkiä, riehumista, kotitöitä ja telkkariohjelmia. Mie käyn välillä lenkillä tai kirjoitan blogia. Ystäviä olisi kiva nähdä enemmän iltaisin, mutta monissa perheissä on tottakai ne omat arkitouhunsa + harrastukset.

Toisille perheille harrastukset sopivat

Koska meitä ihmisiä on erilaisia, tottakai osa perheistä nauttii aikataulutetuista ja ohjatuista harrastuksista. Ei ole ongelma eikä mikään, jos perheessä on useampia harrastajia ja arkisin osa illoista (tai kaikki illat) kuluu harrastusten parissa.

Harrastukset myös antavat paljon. Ensinnäkin ”rakkauden lajiin” eli jos on jotain, mikä oikeasti kiinnostaa, sitä harrastaa mielellään. Siinä saa uusia kavereita ja ystäviä. Mahdollisesti pääsee kisailemaan eri paikkakunnille, jopa eri maihin. Näkee siis kotimaata ja maailmaa toisella tapaa.

Alakoulun lopulla ja yläkoulussa mahdolliset harrastukset saattavat pitää lapsen pois ”kyliltä pahan teosta”. Lapsi oppii toimimaan erilaisten ihmisten kanssa, oppii haastamaan itseään ja pääsee toteuttamaan itseään.

Erilaisia harrastuksia on joka lähtöön, joten varmasti jokaiselle löytyy jotakin, jos halua harrastaa on.

Harrastamattomuus ei tee huonoksi tai saamattomaksi

Se, ettei harrasta mitään aikataulutettuja ja ohjattua, ei tee ihmisestä huonoa tai saamatonta. Nykypäivänä ihminen venyy jo niin paljon muuhunkin ihan perhe-, työ- ja kouluelämässä, ettei harrastamisen pitäisi olla mikään lisäarvo ihmiselle.

Silti se hävettää ääneen sanoa (kirjoittaa), ettei meillä harrasteta. Ei harrasteta ainakaan tässä elämänvaiheessa. Joskus tulee sellainen olo, että ihan kuin meiltä jäisi nyt jotain oleellista kokematta tässä elämässä, kun emme harrasta? Olemmeko kuitenkin laiskoja? Huonoja vanhempia, kun emme puolipakolla raahaa lapsiamme harrastuksiin ihan vain siksi, kun nykypäivänä pitää jotain harrastaa?

Koen, että meidän perhe antaa omista voimavaroistaan ihan riittävästi tällä hetkellä. Mahdollisten harrastusten aika on ihan varmasti joskus aikanaan.

Aina välillä otan poikien kanssa puheeksi, mahtaisiko heitä kiinnostaa kokeilla jotain harrastusta, mutta ei. Emme siis ala pakottamaan, harrastamaan kyllä kerkeää myöhemminkin 🙂

Veikkaan, että pienemmän jantterin kanssa saattaisi jalkapallo olla kova juttu, mutta ensin hänenkin tarvitsee hieman kasvaa ja rohkaistua.

Harrastukset ottavat liian paljon, liian varhain

Myönnän, että hieman hirvittää ja surettaa, kun esimerkiksi jalkapallo ja jääkiekko ohjattuina harrastuksina menevät äkkiä siihen pisteeseen, että treenejä on monta kertaa viikossa, viikonloput pelataan turnauksissa, varusteet ja kaudet maksavat… Koko perhe harrastaa siinä mukana, koska vanhemmat tietysti maksavat, hoitavat kuljetukset, osallistuvat kioskimyyntiin, huoltavat ja valmentavat.

Kuitenkin Suomi on aika pieni maa eikä täältä se jokainen lajia harrastava nouse taitavaksi maailmantähdeksi, joka aikuisena tahkoaa rahaa pelaamisella. Jos näin ihan faktoja lyödään pöytään. Joten miksi se tosissaan harrastaminen juurrutetaan jo niin nuoriin ja samalla vaaditaan koko perheeltä paljon?

Lapsi antaa itsestään 150 % ollessaan 5-16v ja tämän jälkeen hänelle ilmoitetaan, ettei hänestä ole pelaamaan aikuisten sarjassa. Että olisi parempi siirtyä höntsäilysarjaan. Miksi näitä niin sanottuja höntsäilysarjoja ei sitten jo ole aiemmin…?

Minne on kadonnut se tekemisen ilo kevyemmällä otannalla ja milloin tilalle tuli liian tosissaan tekeminen?

Oma mielipiteeni siis on, ettei päiväkotilainen tai ekaluokkalainen välttämättä tarvitse harrastuksia. Päiväkoti, koulu, koti ja perheen kanssa vietetty vapaa-aika antavat tämän ikäisille ihan riittävästi.

Rakkaudella Henna

Lisää muiden kirjoittamia postauksia aiheesta

Etä-äiti: Pitääkö pienen lapsen harrastaa?

Katri Gruner: Meidän perhe ei tee mitään ja se on ihan ok!

Sekä Jari Sinkkosen hyvä kirjoitus

Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään eikä olla aina reipas

4

Arkemme muuttuminen koulun alkamisen ja osittaisen hoitovapaan takia

Alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus, että meillä aina syksyisin arki muuttuu jollain tapaa toisenlaiseksi. Yksi isoimmista muutoksista tapahtui tänä syksynä, kun esikoispoikamme aloitti koulun.

Koulun alkua meillä odotettiin jännityksellä. Vielä keväällä pojalle tuli paniikinomaisia itkukohtauksia, ettei hän halua mennä kouluun ollenkaan, kun ei hän kuitenkaan opi mitään ja sitten häntä kiusataan.

Myöhemmin keväällä ja kesän aikana pojassa tapahtui huikean hieno kasvu ja kehitys. Hän reipastui ja alkoi odottamaan innolla koulun alkamista. Kuinka hänestä sitten tulee iso poika, koululainen.

Ennen koulun alkua

Pidin aiemmin kesällä kolme viikkoa lomaa ja loput kesälomapäivät säästin koulunalkuun. Halusin olla kotona ja varmistaa, että uudenlaiseen arkeen saisimme laskeutua rauhassa. Päiväkodissa poika oli aina viimeiseen mahdolliseen päivään asti eli hyppy oli suoraan päiväkotimaailmasta koulumaailmaan.

Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana meillä vieraili isovanhemmat sekä poikien sedät. Halusin järjestää koulunaloituskahvitukset. Luoda sellaisen mukavan muiston ensimmäisen luokan aloituksesta. Poika sai pieniä lahjoja ja vietimmekin mukavan sekä lämpöisen alkuillan meillä kotona.

Olimme hommanneet uudet vaatteet, repun, penaalin sekä sinne tarvikkeita. Vaihtoon meni myös kotimme ulko-ovi.

Yksinolemista oli harjoiteltu pieniä hetkiä, kuten myös matkojen kulkemista yksin.

Meiltä on koululle matkaa vain alle kilometri ja reitti on turvallinen. Pyöräteitä pääsee koko matkan. Yksi niin sanotusti isomman ja vilkkaamman risteyksen ylitys on, mutta meidän kylällä autoilijat pääsääntöisesti antavat todella hyvin tietä. Siihen ei tietenkään pidä tuudittautua, aina on kuitenkin oltava varovainen.

Lue vanhasta blogistani: Tulevan koululaisen huone

Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäiseen koulupäivään herättiin innolla ja hyvällä jännityksellä. Koulu alkoi heti lukujärjestyksen mukaan eli klo 8.00. Herätin pojat hyvissä ajoin, joskus kuuden jälkeen jo, kun en osannut siinä jännityksessä hahmottaa, kauan menee aamupalojen syöntiin ja muihin aamutoimiin 😀

Olimmekin hyvissä ajoin valmiita. Kotipihalla nappasin pojasta vielä pari valokuvaa, kuten myös matkalla. Saatoimme pikkuveikan kanssa koululaisen kävellen kouluun. Koulun pihalla odotti nelisenkymmentä uutta, jännittynyttä ekaluokkalaista. Kavereita siinä vähän morjesteltiin, mutta isompi jännitys alkoi selvästi näkymään pojassamme. Ei paljon hymyilyttänyt.

Kun kellot soi ja opettaja tuli huutelemaan uusia ekaluokkalaisia jonoon, tuli meidän pojalla itku. Yritin siinä tsempata, hymyillä ja kävin vähän halaamassakin, että kaikki menee hyvin. Kun opettaja sitten pyysi ekaluokkalaisia siirtymään hänen perässään sisälle, lähti jono hienosti liikkeelle. Pojan hyvä kaveri hieman halasi poikaamme ja sinne he katosivat ison koulun sisälle.

Kun lapset olivat menneet sisälle, pääsi itseltäni itku. Ja kun minä aloin itkemään, alkoi eräs toinenkin äiti itkemään 😀 Ketjureaktio siis.

Menimme pikkuveikan kanssa kotiin viettämään aikaa ja ennen klo 12 olimme taas koulun pihalla odottamassa koulun päättymistä. Jännitin, että millä mielellä poika sieltä tulee, kun aamulla oli sitä itkua. Vastaan juoksikin iloinen ja innoissaan oleva poika. Kaikki oli mennyt hyvin 🙂

Otimme ”koulunalkajaislomalla” tavaksi viedä aina kävellen pojan kouluun ja koulun päättyessä olimme vastassa. Muutaman päivän jälkeen poika halusikin jo itse kävellä koulusta kotiin ja me odotimme häntä kotona.

Osittaiselle hoitovapaalle

Kun ”koulunalkajaisloma” oli pidetty, palasin töihin osittaiselle hoitovapaalle eli tekemään 30 tunnin työviikkoa. Kelasta saa osittaista hoitorahaa, kun tekee lyhennettyä työaikaa lapsen ollessa 1. ja 2. luokalla.

Olen tehnyt lyhyttä työaikaa vuoden verran aina sen jälkeen, kun olen molempien poikien jälkeen palannut työelämään. Viime vuoden marraskuussa siirryin täydelle työajalle, mutta edessä häämötti tämä koulunaloitus ja siirtyminen jälleen lyhennetylle työajalle.

Menen töihin pääsääntöisesti sen mukaan, miten ekaluokkalaisella alkaa koulu. Hänellä on viikolla neljä yhdeksän aamua ja yksi kahdeksan aamu. Koulun jälkeen hän on iltapäiväkerhossa puoleen kolmeen asti, jotta saa syötyä välipalan ja tämän jälkeen hän saa mennä kotiin. Mie olen pikkuveikan kanssa pääsääntöisesti kotona puoleen neljään mennessä.

Uusia arjen tapoja

Nyt tämä osittainen hoitovapaa on mahdollistanut sen, että vien aamuisin pikkuveikan kävellen lähellä sijaitsevaan päiväkotiin kahdeksaksi aamupalalle ja iltapäivällä käyn kävellen hakemassa, jos kelit sallivat. Kuopus on mennyt monesti potkupyörällä, mutta joskus haluaa myös kävellä.

Tekee hyvää itsellekin aamuisin ja iltapäivisin saada pieni happihyppely, kun kerran toimistotyötä teen. Tähän mennessä kelit ovat pääsääntöisesti suosineet näitä pieniä happihyppelyitä. En missään kaatosateessa lähtisikään kävellen viemään.

Kun olen aamulla viemässä pikkuveikkaa, syö koululainen sillä aikaa kotona aamupalan ja pukee päälle. Noin klo 8.20 lähden ysin aamuina viemään koululaista. Olen nyt yrittänyt kannustaa häntä menemään kävellen kouluun. Viikon ajan tämä onnistui, mutta sen verran alkoi taas tulemaan itkuja ja tiettyä ikävää, että olen hänet nyt suosiolla vienyt autolla kouluun.

Kannustan ja puhun kuitenkin koko ajan, että tuon alle kilometrin koulumatkan käveleminen, turvallista koulutietä pitkin, tekisi vain hyvää.

Hänellä on koulupäivien aikana käytössään Xploran kellopuhelin, joka mahdollistaa sen, ettei koulussa tai koulumatkoilla puhelin vie huomiota oleellisesta. Silti hän saa tarvittaessa yhteyden meihin vanhempiin.

Tämä lyhyempi työaikani on mahdollistanut myös sen, että öisin saan nukuttua hieman enemmän. Pyrin käymään iltaisin nukkumaan viimeistään yhteentoista mennessä, joinakin iltoina onnistun aiemmin ja herätys on pääsääntöisesti klo 6.30. Syön oman aamupalan ja juon kahvin rauhassa. Sitten herättelen poikia ja laitan itseni valmiiksi.

Kun olen pikkuveikan vienyt päiväkotiin, jää minulle yleensä kotona aikaa vielä tyhjentää tiskikone. Pieni asia, mutta helpottaa paljon iltapäivällä, kun ruokaa pitäisi alkaa laittamaan.

Ero koulu- ja päiväkotiarjen välillä

Koulu on lähtenyt sujumaan hyvin ja poika on reipastunut todella paljon. Heillä on hyvä luokka ja hyvä opettaja. Pojan vahvuus on matematiikassa, nyt on myös äidinkieli ottanut tuulta alleen. Kavereita on ja ilmeisen hauskaa heillä tuntuu olevan.

Päiväkotiarkeen verrattuna eroa on siinä, että nyt on toden teolla vanhempien vastuulla se, että lapselta tulee oikeasti kyseltyä päivän kulusta, kenen kanssa on leikitty, mitä ruokaa koulussa oli, mikä oli mukavaa ja onko jotain, mikä painaa mieltä. Päiväkodissahan aikuinen aina kertoi ne muutamat tärpit päivänkulusta, nyt ei ole mitään niin sanotusti konkreettisempaa tiedonjyvää.

Opettaja onneksi laittaa pedanettiin joka viikosta oman ohjelman ja muutamia muistettavia asioita. Myös läksyt opettaja merkkaa sinne. Wilmaa käytetään lähinnä yleisten ja kahdenkeskisten viestien lähettämiseen.

Poika tekee pääsääntöisesti läksyt ip-kerhossa, mutta luku- ja pädiläksyt tehdään kotona. Tässä on itsellä skarpattavaa, kun pitäisi joka päivä muistaa lukea sieltä pedanetistä päivän läksyt, tarkastaa ne ja hoitaa pojan kanssa lukuläksyt. Monesti tämä pedanetti muistuu mieleen vasta klo 20-21 illalla eli läksyrutiineissa on meillä vielä opittavaa ja petrattavaa!

Muutosten syksy

Syksy on siis sisältänyt paljon muutoksia, mutta tätähän se elämä on. Jatkuvaa muutosta ja kasvua. Perheemme on syksyn aikana kasvanut koululaisen perheeksi.

Tästä muutama vuosi eteenpäin ja saadaan pikkuveikkakin kouluun. Tosin hänen osaltaan hetken nautin tästä turvallisesta päiväkotiarjesta, jolloin vielä tuntee päiväkotikavereiden vanhempia, saa päivittäin yhteenvetoa päivän kuulumisista sekä tietää toisen olevan siellä aitojen sisäpuolella suojassa. Eikä tule niitä läksyjä 😀

Samalla olen kuitenkin nauttinut seurata koululaisemme kasvua ja itsenäistymistä. Kotona hän edelleen viihtyy perheen kanssa. Kavereiden seura koulupäivien jälkeen ei vielä ole mennyt mennessään. Toisaalta parempi näin. Kerkeäähän sitä.

Illat kuluvat kotona, leikkien, riehuen, toisinaan pokeja metsästäen. Pokemonien metsästäminen on sellainen koululaisen ja isän yhteinen harrastus. Monesti olemme kuitenkin lähteneet koko perhe pienelle iltakävelylle ja napanneet samalla parit poket.

Pääsääntöisesti arki on siis rullannut ihan hyvin ja koulun alkamiseen liittyvästä jännityksestä, uhkakuvista sekä peloista on päästy yli 🙂

Rakkaudella Henna

Seuraathan minua jo Facebookissa sekä Instagramissa ? 🙂

2

Somesta on kadonnut rentous ja suunnittelemattomuus

Mitä some oli ennen ja mitä se on nyt? Tehdäänkö somea rennolla otteella vai otetaanko paineita? Ja mitä ovat somebuustiringit?

Ensin oli Facebook, jossa päiviteltiin mitä ihmeellisempiä päivityksiä, kuten ”hohhoijaa, mitähän sitä tekisi?” tai ”liibalaaba”. Monesti päivitykset olivat ihan tavalliseen arkeen liittyviä, kuten ”Oon tänää pessy pyykkii, imuroinu, tehny ruoan, laittan takkaa tulet ja nyt voin vaan olla, ihanaa”.

Ei sitä niin tarkkaan mietitty, että MITÄ voi julkaista. Jaettiin tavallista arkea, erilaisia sattumuksia ja tapahtumia. Monien ihmisten känniavautumiset olivat kyllä hyviä, mutta joskus hiton rasittaviakin 😀 Tai sitten facessa puitiin parisuhteen riitoja muiden nähden.

Tuli Instagram. Ihana mahdollisuus jakaa vain kuvia, niitä kännykällä otettua räpsyjä ja julkaisuihin liitettiin hästägejä. Oli monta filtteriä, joilla omia kuvia pystyi muokkaamaan, saamaan näyttämään ne hieman paremmilta, kun puhelimien kamerat eivät olleet mitään huippuluokkaa.

Instagram antoi mahdollisuuden seurata julkisuuden henkilöidenkin elämää sitä mukaan, kun heidän julkisia tilejä instaan tuli. Instassa otettiin muutenkin helpommin seurantaan sellaisia itselleen puolituttuja ihmisiä.

Someen tuli yritykset ja mainonta. Yrityksissä huomattiin, miten potentiaalinen markkinarako some on. Ihmiset käyttävät siellä paljon aikaansa, jakavat itseään kiinnostavia julkaisuita eteenpäin, suosittelevat kaverilleenkin. Erilaiset ”T&J” – eli ”Tykkää ja jaa” -arvonnat alkoivat lisääntyä facessa. Hyvässä ja pahassa levisi tieto eri yritysten tuotteista tai palveluista.

(tähän kirjoittajan huom: nykyäänhän Facebookin säännöt kieltävät, ettei arvonnan säännöissä saa vaatia julkaisun jakamista tai kavereiden tägäämistä. Täältä voi lukea lisää: Facebookin ja Instagramin arvontasäännöt 2019 . Kannattaa tämä somevaikuttajienkin huomioida arvontajulkaisuja tehdessä.)

Some ja somevaikuttajat

Tavallisetkin ihmiset, ensin bloggaajat ja sitten muutkin huomasivat, miten potentiaalinen vaikutusmahdollisuus somessa on ja miten helppo sitä kautta on jakaa omia mielipiteitään. Some mahdollisti tavallisillekin ihmisille vaikuttaa muihin ihmisiin.

Ihan tavallinenkin pulliainen saattaa saada oikeilla keinoilla haalittua ison joukon seuraajia ja hänen juttujaan voidaan lukea kuin raamattua. Tottakai ihmisen, tämän persoonan täytyy olla tarpeeksi mielenkiintoinen tai erikoinen, jotta ihmiset alkavat seuraamaan.

Kun on saanut tarpeeksi niin sanotusti ”vaikutusvaltaa”, tämä voi mahdollistaa hienoja tapaamisia, tapahtumia ja tietynlaisessa valokeilassa olemista. Uusia ystävyyksiä, verkostoitumista, tavaraa ja jopa ihan rahaa.

Seuraajat tottuvat siihen, että vaikuttaja jakaa elämästään lähes kaiken. Vaikuttaja pyytelee seuraajiltaan anteeksi, jos on muutaman päivän ollut hiljaisempi somessa. Eihän se näin pitäisi olla, jokainen jakaa julkaisuja just silloin kun hyvältä tuntuu, eikä sitä pidä anteeksi pyydellä. Tämä koskee varsinkin heitä, jotka eivät tee somea työkseen eikä kukaan maksa heille palkkaa siitä, että pitäisi olla koko ajan näkyvillä.

Vaikuttaja on mukamas vapaata riistaa arvostelulle ja ihan suoranaiselle kiusaamiselle (”Mitäs jakaa itestään avoimesti asioita? Naurettava pelle. Itepähän tähän on lähten”). Tämä on mun mielestä väärin. Ei se julkisuudessa oleminen oikeuta arvostelulle ja kiusaamiselle. Niin rumia kommentteja saavat ihmiset kuulla ja lukea. Joskus sitä miettii, voiko ihmiset enää tyhmempiä olla…

Somejulkaisuiden muuttuminen suunnitelluimmiksi, jopa tavallisilla ihmisillä

Kun somevaikuttaminen ja somevaikuttajat ovat lisääntyneet, on tämän myötä niin sanottu somen tekeminen eli julkaisuiden tyyli muuttunut. Enää ei jaetakaan niin vapaalla mielellä julkaisuja. Tietyssä mielessä tämä on hyvä (ei känniavautumisia eikä parisuhderiitoja), mutta tietyllä tapaa itse kaipaan esimerkiksi Facebookin puolelle sitä höpöhöpö-keskustelua. Vuorovaikutusta omien kavereiden kanssa, rennompaa keskustelua.

Nykyään kaikesta vedetään lähes aina herneet nenään tai esitetään niin kärkkäitä mielipiteitä, että sellainen rentous julkaisuista ja kommentoinnista on hävinnyt. Sitä miettii muutaman kerran ennen ”Julkaise”-napin painamista, että viittiikö sitä nyt tätäkään kukkasen kuvaa julkaista vai tuleeko joku aukomaan päätään. Näin kärjistetysti sanoen.

Instagramissa katsotaan, että oma feedi on niin sanotusti samaa värimaailmaa. Tällä hetkellä se värimaailma on ruskean eri sävyjä. Kuvia otetaan entisten kännyräpsyjen sijaan ihan jopa järjestelmäkameroilla ja ladataan tämän jälkeen Instagramiin.

Tietty rentous hävinnyt instassakin, ei enää julkaista ihan mitä tahansa, jos se ei sovi feediin. Kännykälläkin otetuista kuvista saattaa olla erikseen maininta ”tämä nyt oli vaan kännykällä otettu, kun järkkäri ei ollut mukana”. Äääh. Instahan oli nimenomaan niitä kännyräpsyjä ja niiden julkaisuja varten tarkoitettu somekanava.

Ymmärrän nämä suunnitellut julkaisut heillä, jotka tekevät somea työkseen. Heiltä, joille tästä työstä maksetaan palkkaa ja heiltä vaaditaan tiettyä tasoa.

Erilaiset somebuustiringit

Nykyään on yleistynyt erilaiset niin sanotut somebuustiringit. Kerätään joukko ihmisiä, jotka käyvät tarkoituksenmukaisesti buustaamassa esimerkiksi muiden rinkiläisten instajulkaisuja. Tykkäys ja mieluiten jätetään joku kommenttikin. Nämähän tekevät nannaa somen algoritmeille, joita muutetaan jatkuvasti eikä niiden perässä meinaa pysyä.

Buustiringeissä on omat puolensa. Tätä kautta ihmiset verkostoituvat, saavat mahdollisesti ihan uusia ystäviäkin sekä samalla sitä kaivattua, osittain vaikeasti saatavilla olevaa näkyvyyttä omille tileilleen.

Sitä painaessaan ”Julkaise”-nappia tietää, että aina on joku, joka tulee instassa kommentoimaan uusinta julkaisua tyyliin per heti (tästähän ne algoritmit tykkäävät) eikä tämä toimintatapa väärin ole.

Buustiringit ovat myös todella sitovia. Sitä on sitouduttava siihen, että oikeasti buustaa myös niitä muita eikä odota vain pelkkää hyötyä itselleen.

Itse en ole näihin ”järjestäytyneisiin buustirinkeihin” lähtenyt mukaan, koska olen monessa asiassa se vastarannan kiiski 😀 Mie buustaankin omalla tyylilläni. Instassa tykkään lähes jokaisesta vastaantulevasta julkaisusta, mitä siinä yhdellä selailukerralla aina tulee vastaan. 

Kommentoin, jos koen aiheelliseksi kommentoida. En ala väen väkisin keksimään kommenttia, jos se ei tule niin sanotusti suoraan sydämestä. Omat seurattavani ovat sellaisia, joiden tilit oikeasti kiinnostavat. En siis seuraa muodon vuoksi, vaan siksi, että niissä on sitä jotain. Mulla on seurattavia maltillisesti.

Tämän takia en näe enkä koe somebuustirinkejä omakseni, varsinkaan sellaisia, joissa on tilejä, jotka eivät iske omaan intressiin. Oman näkyvyyteni parantamiseksi mun pitäisi ottaa seurantaan tilejä, jotka eivät välttämättä kiinnosta yhtään ja silti mun pitäisi olla siellä tykkäämässä sekä kommentoimassa, miten onkin kiva kuva tai hyviä ajatuksia. Ehkä pikkasen väsyttävää sellainen?

Mutta, mulla on oma tyylini. Nostan esiin niitä tilejä ja ihmisiä, joiden tilejä haluan oikeasti suositella.  Eikä niin, että se olisi joku mun velvollisuus niin tehdä, koska olen mukana jossain ringissä.

Miten itse teen omaa someani tällä hetkellä?

Oma henkilökohtainen instani on hiljentynyt aika paljon. Se on ollut kanava jakaa lähinnä pojistamme kuvia, mutta nyt huomaan tämänkin vähentyneen. Tosin, en enää ihan niin paljon heitä kuvaakaan. Yritän silloin tällöin muistaa ottaa edes jotain kuvia 😀

Blogin insta on aktiivinen joka päivä. Stoorit päivittyvät päivittäin ja julkaisujakin on muutama viikossa. Teen blogin instaa omalla tyylilläni. Feedi ei todellakaan noudata jotain tiettyä värimaailmaa, vaan siellä on välillä värikkäämpää ja välillä ei niin värikästä, eri värejä sekaisin. Julkaisuja ja tekstejä tulee sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Lähes jokainen julkaisuni saa kommentteja sekä tykkäyksiä ja sitä arvostan todella paljon.

Henkilökohtainen face päivittyy joskus kerran viikossa, joskus useamman kerran viikossa. Myös blogin face on liian hiljainen 😀 Ehkäpä se insta vaan on jotenkin se helpoin itselleni ja insta on kovassa nosteessa. Siellä on helppo olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja varsinkin stooreista tykkään, koska siinä voi nopeasti reagoida tai laittaa viestiä, noin niin kuin kahden kesken 🙂

Omassa somessa kuitenkin korostuu se tietty rentous nykyään 🙂 Koska teen omalla tyylilläni, kuulumatta mihinkään tai olematta tilivelvollinen kenellekään, voin julkaista, kommentoida ja seurata just niin kuin haluan 🙂 Mun tilin ei tarvitse olla samanlainen kuin muiden tilien, koska eihän he ihmisinäkään ole samanlaisia kuin minä.

Somea omalla tyylillä, omilla periaatteilla

Arvostan tilejä ja ihmisiä niiden takana, jotka tekevät somea omalla tyylillään. Nautin seurata ihmisiä, joiden feedi ei muistuta kymmentä muuta samantyylistä ja joiden tilit eivät täyty kaupallisista yhteistöistä tai ”tuote saatu” -lisäyksistä julkaisu toisensa jälkeen.

Tottakai minäkin tykkään kauniista kuvista. Varsinkin erilaiset maisemakuvat tai kuvat, joissa on tiettyä pehmeää, jopa haikeaakin tunnelmaa, saavat sydämeni lepattamaan. Rakastan lukea pidempiä instajulkaisuja, joissa pohditaan erilaisia asioita ja tuodaan mielipidettä esiin. Nämä saavat omat ajatusnystyrätkin pyörimään ja pohtimaan elämän monimuotoisuutta.

Mielipiteeni buustiringeistä on joidenkin mielestä ”itsensä jalustalle nostamista” ja ”kokemista paremmaksi ihmiseksi kuin muut”, mutta en todellakaan ajattele asiaa niin. Päinvastoin 😀 Tunnen itseni monesti ihan outolinnuksi, kun tahtotila tekemiseen on kova, mutta kyseenalaistan tapoja tehdä. Että miksen vain mene valtavirran mukana.

Lisäksi mulla on nämä omat periaatteeni oman someni suhteen, mutta mulla on myös mielipide siitä, miksi en koe buustirinkejä omaksi jutukseni. Enkä sano, etteikö buustirinkejä saisi olla. Hyvä heille, jotka kokevat saavansa niistä paljonkin. Autetaan toisiaan ja annetaan samalle algoritmeille nenille.

Se, minkä tuomitsen, on ostetut seuraajat (tästä kliks vanhan blogini tekstiin aiheesta). Tämä saa näkemään punaista, koska se vain sotii omia arvojani vastaan. Koen ostetut seuraajat vilpiksi ja epätoivoiseksi keinoksi saada itselleen lisää seuraajia sekä vilpillisellä keinolla haalia yhteistöitä.

Tärkeintä on jo seuraajiakin kohtaan, että somevaikuttaja tekee hommaa sydämellään, rehdisti ja kunnioittaa seuraajiaan. Hyvä somevaikuttaja vastaa seuraajiensa kommentteihin julkaisuissa ja reagointeihin esimerkiksi instan stooreissa.

Itse tiedostan, että jos tekisin enemmän, suunnittelisin julkaisuja pitkäjänteisimmin, markkinoisin itseäni, pitäisin instassa tietyn ”värimaailman” ja sävyn, olisin buustiringeissä ym., olisi mulla ehkä enemmän seuraajia. Tai sitten ei 😀

Persoonana en kuitenkaan koe olevani sellainen, jolla olisi paukkuja enempään. Siksi onkin kiva, kun tätä hommaa voi tällä hetkellä tehdä rennolla otteella, ilman paineita olla parempi ja enemmän kuin oikeasti on 🙂 Ilman, että tarvitsee pyydellä anteeksi, jos on somessa pari päivää hiljaisempaa tai ettei se instan feedi nyt mätsää väreiltään.

Tämän tekstin tarkoitus oli herätellä miettimään, että miten paljon stressiä, itsensä vertailemista muihin ja energiaa kannattaa tuhlata ihan tavalliseen sometiliin.

Rakkaudella Henna

3

”Nyt kommentoin”, näin Paula Vesalaa lainatakseni

”Ei saa olla mielipiteit,

pitää olla passiivinen,

Mikä on vastenmielistä jos puuttuu hymy

Mikä on ikävän näköistä

Viha ja hiki”

Paula Vesala – Nyt kommentoin

Muiden miellyttäjä ja hymistelijä

Mie olen aina ollut vähän semmonen muiden miellyttäjä, ”jeesjees” -tyyppi. Kaikki käy, kaiken ymmärrän, kuuntelen ja yritän toimia kameleontin lailla.

Kuljen tuntosarvet pystyssä, mukaudun muiden tunnetilojen mukaan. Jos joku ei ole juttutuulella ja kaikki tuntuu ottavan päähän, pidän matalaa profiilia enkä todellakaan lähde provosoimaan.

Pyrin elämään muiden ilossa mukana, vaikka itsellä olisi paha olla. Aina se ei ole helppoa, mutta pyrin siihen, koska se on reilua ja kannustavaa toista kohtaan.

Jätän sanomatta asioita, jos koen, ettei toinen ole vastaanottavaisella tuulella.

Nämähän ovat hyviäkin asioita. Että osaa lukea muita, tarjota apuaan ja tukea silloin, kun sille on tarve. Olla fiksusti hiljaa silloin, kun on sen aika.

Liikaakaan ei pitäisi antaa periksi. Liikaa ei pitäisi mielistellä ja hymistellä. Sitä jää jalkoihin ja muiden kynnysmatoksi.

Olen kuitenkin sietänyt kiukuttelua aikuisilta ihmisiltä, sitä oman pahan olon purkamista toista loukkaavilla tavoilla. Olen aina samalla miettinyt, että mie viimeiseen asti pyrin siihen, ettei minusta tule samanlaista, vaikka kuinka olisi paha olla. Jos lipsahduksia käy, niitä pyydetään anteeksi.

Mielipiteitä pitää olla, mutta niitäkin voi ilmaista eri tavoin

On mullakin mielipiteitä. En vain aina uskalla kertoa niitä. Pelkään, ettei ihmiset sitten enää tykkää minusta. Pelkään, että menetän ne läheisimmät.

Ei ne läheisimmät kuitenkaan katoa mihinkään, ellei käy niin, että arvomaailmat ja henkilökemiat eivät enää natsaakaan.

Jokaisella meistä kuitenkin on mielipiteitä. Erilaisia ja samanlaisia. Tärkeää on, miten niitä omia mielipiteitään, varsinkin eriäviä, esitetään ja kuinka hanakasti yritetään tuputtaa omia mielipiteitään muille.

Jos ihminen somessa kertoo rakastavansa joulua, mutta tämän ihmisen kaveri ei, on tässä muutama vaihtoehto, miten eriävän mielipiteen omaava ihminen voi toimia:

– hän on hiljaa eikä kommentoi mitään. Miettii mielessään: ”Ok, hän saa rakastaa joulua, ei ole multa pois”

– hän kommentoi, ettei itse voi sietää joulua, mutta ei ole häneltä pois, jos muut rakastaa

– hän tuo esiin hyvin kärkkäästi mielipiteensä, miten joulu on saatanasta, pitäisi lopettaa koko kaupallinen paska ja onko hänen pakko muiden takia kärsiä jouluhössötyksestä kuukausitolkulla?! Että mikä siinä joulussa muka nyt on niin ihmeellistä. Ei hän vain jaksa ymmärtää, miten ihmiset on niin tyhmiä.

– ja sitten jatketaan oman mielipiteensä tuputtamista jokaiseen muuhun kommenttiin

Tapoja ilmaista on siis erilaisia. Itse en henkilökohtaisesti jaksa jankkaajia, vahvasti omaa asiaansa, omia mielipiteitään jatkuvalla syötöllä korostavia ihmisiä. Oli asia oikeastaan mikä vain, niin maku menee. Liika on liikaa. Se vain on.

Nyt riittää, nyt kommentoin

Kuten sanottu, on mullakin mielipiteitä, mutta en niitä yleensä uskalla tuoda esiin. Tässä kuitenkin kerron muutaman.

– mielestäni ihmiset, jotka arvottavat erilaisista mielenterveysongelmista kärsivät ja herkät ihmiset heikoiksi, pelkäävät itse jotakin tai piilottelevat kuorensa alla. Heidän mielestään sitä ei olisi hyvä äiti, isä, ystävä tai työntekijä, jos kärsii esimerkiksi ahdistuksesta tai saa paniikkikohtauksia. Tästäkin syystä mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja on rikottava entisestään. Se sairastunut kun voi olla kuka tahansa silloin kun mieli tarpeeksi järkkyy. Ehkä vähän säälin heitä, jotka tällä tavalla ihmisiä arvottavat.

– mielestäni sen oman (pienen) egon pönkitys ei nosta henkilön pisteitä, päinvastoin. Kuinka juuri se oma tapa toimia ja ajatella on se ainoa oikea. Että muut, toisella tavalla tekevät ovat jälleen heikkoja eivätkä saa elämässään mitään merkittävää aikaiseksi. Ovat ns. roskajoukkoa. Luusereita. Laiskoja.

– mielestäni some on pahaa oloa tuntevien ihmisten jäteastia. Pahimpia tässä ovat keski-ikäiset ja siitä vanhemmat. Se oma elämän mittainen katkeruus ja paha olo puretaan erilaisissa keskusteluketjuissa solvaamalla ja kiusaamalla muita. Koska heillä nyt vaan on ”oikeus”. Toinen iso joukko ovat nämä, joiden profiilin tiedoissa lukee ”Elämäm koulu”. Koska heitä elämä on potkinut päähän enemmän kuin muita, on heilläkin ”oikeus” olla ilkeitä ”parempiosaisia” kohtaan.

– mielestäni koulukiusaamista ei saada kuriin ennen kuin vanhemmat muuttavat suhtautumistaan muihin ihmisiin. Mallit ja toimintatavat imetään kotoa. Mallia otetaan, miten toisia ihmisiä kohdellaan ja miten heille / heistä puhutaan. Paljon vaikuttaa, miten lasta itseään kohdellaan. Saako hän kotona huomiota, rakkautta ja rajoja. Kiusaamisen kitkeminen ei ole yksinään koulun, päävastuu on kotona. Jos meille joskus selviää, että lapsemme on koulukiusaaja, saamme aika rankasti katsoa itseämme peiliin, että missä on menty vikaan.

Olenko huonompi ihminen omien mielipiteideni kanssa?

En ole oikein koskaan osannut tuoda ilmi hyvin vahvoja mielipiteitäni. Joskus mietin, onko mulla edes sellaisia 😀

Sen tiedän, että mun mielipiteet eivät ole kiveen hakattuja. Voin muuttaakin mielipidettäni, jos saan asiasta enemmän tietoa ja on hyviä syitä, miksi mielipidettäni muuttaisin.

Huomaan kyllä itsessäni, miten joskus provosoidun toisten ihmisten mielipiteistä, jotka eriävät omistani. Vedän kuitenkin lähes aina henkeä ennen kuin vastaan. Monesti jätän kommentoimatta kokonaan.

Kuitenkin aion opetella tuomaan omia mielipiteitäni esiin, rakentavasti ja fiksusti. Se ei vain ole kovin helppoa, kun on oppinut pelkäämään muiden reaktioita.

Silti mun vahvuuksia edelleen on se, että kuuntelen, yritän ymmärtää enkä heti kättelyssä tyrmää.

Rakkaudella

Henna

2

Tullaan tutuiksi – pieni esittely itsestäni

Näin uuden blogin ja tietynlaisen uuden alun kynnyksellä on hyvä tehdä pieni esittely itsestään. Osalle teistä olenkin jo hyvin tuttu, mutta tässä referaatti asioista, jotka minuun liittyvät.

Olen pohjimmiltani positiivinen ihminen. Yritän löytää mahdollisimman monista asioista myös ne hyvät puolet, tai ainakin uskoa parempaan. Uskon naiivisti, että lähes kaikella on tarkoituksensa ja tietyt asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluu tapahtua.

Välillä elämässä ja sen heittämissä haasteissa ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta jonkun ajan kuluttua sitä havahtuu, että joidenkin asioiden piti mennä juuri niin. Tosin kaikkea tapahtunutta ei tälläkään ajattelutyylillä pysty selittämään, itselleen tai muille.

Minulla on omanlaiseni huumorintaju. Ihan aina en kaikkea läppää ymmärrä, mutta toisinaan revin rivien välistä vaikka mitä huumoria. Hymy on loppujen lopuksi aika herkässä, naurukin raikaa oikeassa porukassa. Välillä itkettää, mutta itkun jälkeen pyyhitään kyyneleet ja taas hymyilyttää.

Olen erittäin kiinnostunut ihmisten mielen liikkeistä ja joskus jopa ylianalysoin, että miksi tuo teki noin tai tuo sanoi näin. Mitä siellä on taustalla? Ajattelen liikaa ja siitä syystä unohtelen oleellisempia asioita. Joskus toivoisin, että saisin aivoni off-asentoon ja painelisin eteenpäin laput silmillä. Olisi helpompi, kun päässä ei pyörisi niin paljon kaikkea enkä havainnoisi niin paljon asioita ja tunteita ympäriltäni.

Perheemme lapset

Meillä on kaksi, joulukuussa 2012 ja 2015 syntynyttä poikaa eli hästäg #joulukuunpojat. Pojat ovat kuin yö ja päivä, mutta silti niin samankaltaiset, veljekset kuin ilvekset. Esikoinen on harkitsevaisempi ja herkempi, mutta todella kova puhumaan tutussa seurassa. Kohtelias, fiksu ja tiedonhaluinen!

Esikoinen on nyt ensimmäisellä luokalla ja hänessä alkaa olemaan sellainen iso (pieni) poika. Kuopus on leppoisa, voimakastahtoinen ja erittäin kova hymyilemään. Hänelläkin on ilmennyt viime kuukausien aikana myös sitä, että vieraammassa porukassa vetäytyy itseensä. Tätä myös edelleen päiväkodissa, kun on totutellut uuteen, isompien ryhmään. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin kavereita löytymään.

Vauhtia ja naurua riittää, kun näiden poikien kanssa viettää aikaa, mutta myös hermojen kiristelyä ja epätoivoisia hetkiä. Vauhti on vain kiihtynyt viimeisen vuoden aikana ja oman lisänsä tuo poikien erilaiset uhmat ja kehitysvaiheet.

Joulukuun pojat eivät esiinny nimillään eikä kasvoillaan blogissa tai sen somekanavissa. Tämä päätös on ollut aika selvä ihan alusta lähtien. Pidempiaikaiset lukijat jo Pölyä Pinnoilla -blogin ajoilta ovat siihen tottuneet, että pojistamme näkyy tyyliin selkä tai pelkät kädet.

Perheen vanhemmat

Olemme miehen kanssa molemmat vuonna 1986 syntyneitä eli kolmenkympin kriisissä hyvin pitkälti eletään. Nyt alkaa olla se aika, jolloin joudun välillä ihan miettimään, että olenko esimerkiksi 33 vai 34 vuotta jo. Onneksi esikoisemme muistaa meidän vanhempienkin iät 😀

Mieheni on rakennusalan yrittäjä pikkuveljensä kanssa ja heillä on hommia riittänyt ihan mukavasti. Mie teen työkseni palveluhallintoassistentin hommia (työnkuvani on todella laaja). Olemme mieheni kanssa menneet yksiin kesällä 2004 ja maistraatissa pyörähdimme syksyllä 2012, kun esikoista odotimme.

Asumme omakotitalossa lähellä palveluita. Muun muassa kauppa, neuvola, päiväkoti ja koulu ovat ihan kävelymatkan päässä. Olemme taloomme muuttaneet kymmenen vuotta sitten. Paljon on remontoitu ja laitettu kuntoon, mutta mikään sisustaja mie en ole 😉

Kiinnostuksen kohteeni ja harrastukseni

Tykkään perheestäni, ystävieni ja läheisteni seurasta, liikunnasta, hyvästä ruoasta ja kirjoittamisesta. Enimmäkseen pidän ihan tästä perusarjesta ja niistä pienistä asioista, jotka tuovat elämääni iloa.

Harrastuksiini voisin lukea liikunnan harrastamisen jossain muodossa sekä blogin kirjoittamisen ja somessa hengailun 😀 Musiikki on joskus ollut tärkeä osa elämääni ja sitä harrastusta pitäisi herätellä uudestaan, kuten myös kirjojen lukemista. Olen muutamia opuksia saanutkin luettua.

Asiat, joita en voi sietää

En voi sietää toisten ihmisten jatkuvaa arvostelua, nälvimistä, tuomitsemista ja tunteiden vähättelyä. En siedä ilkeyttä ja puhdasta, tarkoituksenmukaista vittuilua. En oikein siedä itseltäni virheitä ja tämähän on joskus melko rasittavaa. Tänä vuonna olen yrittänyt opetella niin sanottua iloista mokaamista. Että osaisin vähän enemmän nauraa itselleni enkä antaisi kaikkien mokien ja virheiden myllätä päässäni päiväkausia.

Siedän huonosti jatkuvia keskeytyksiä, jotka väkisinkin kuuluvat lapsiperheen arkeen. Erittäin huonosti siedän väsymystä. Meillä on viimeiset neljä vuotta olleet enimmäkseen rikkinäisiä yöunia. Sekä kuopus että esikoinen kömpivät väliimme nukkumaan. Joko molemmat tai vain toinen. Nyt viimeisen kuukauden aikana on ollut muutosta parempaan yöuniemme suhteen ja meillä on ollut jopa ihan kokonaisiakin öitä, useampia putkeen.

Blogi

Ensimmäinen blogini, jo aiemmin mainittu Pölyä Pinnoilla syntyi lokakuussa 2016. Jännä, miten juuri se viikonloppu on jäänyt niin mieleeni. Ne fiilikset ja se tietty jännitys ja vatsanpohjan kutkutus, kun julkaisin ensimmäisen postauksen. Hieman samaa kutkutusta ja innostusta on havaittavissa tälläkin hetkellä, kun laitoin pystyyn tämän uuden blogini.

Bloggaaminen kun kuitenkin on asia, jossa kehitytään ja kasvetaan. Jos haluaa, sitä oppii jatkuvasti uusia asioita ja tapoja tehdä. Siksikin tämä uusi blogi, uusi alku.

Paljon olen kirjoitellut ja tulen kirjoittelemaan yleisesti omista ajatuksistani, tunteistani ja hyvinvoinnista. Mielipiteitä on ja pitääkin olla, mutta mikään ei ole kiveen hakattu. Mielipiteet voivat muuttua, myös minun.

Mitään hirmu hauskoja tekstejä en osaa luoda, vaikka se olisikin tosi hienoa ja kivaa, mutta tällä omalla tyylillä mennään. Arvostan niitä muutamaa vakilukijaani, jotka teksti toisensa jälkeen lukevat ja reagoivat. Kiitos heille siitä. <3

Kaikista hienointa on joskus saada kommenttia, miten lukija on postauksestani tajunnut asioita oman elämänsä kannalta tai postaus on toiminut vertaistukena tai tietynlaisena herätyksenä.

Bloggaaminen antaa paljon.

Tällainen on tämän blogin kirjoittaja. Tälläinen on Henna Helena, toivottavasti kuljet tätä matkaa kanssani 🙂

 

Rakkaudella  Henna

5

Uusi nimi, uusi alku

Oman domainin lisäksi tämä on ollut yksi pidempiaikainen haave blogin suhteen. Olen asiaa pohtinut ja pyöritellyt pitkään, että uskallanko ottaa riskiä, mutta nyt sen tein. Muutin blogini nimen.

Aiempi blogini, Pölyä Pinnoilla on perustettu pian kolme vuotta sitten. Perustin blogin Bloggeriin, kunnes vuosi sitten hankin oman domainin ja siirryin käyttämään alustana WordPressiä.

Jo tuolloin olisi pitänyt jättää Bloggerin blogi omakseen ja jatkaa kirjoittelua WordPressin puolella täysin puhtaalta pöydältä eikä siirtää koko historiaa mukana.

Olen tässä viimeisen vuoden aikana turhautunut vanhempien tekstieni suhteen. Niissä on muotoilut miten sattuu eivätkä ne ole olleet uudelleen jaettavassa kunnossa ennen muokkauksia. Ja tästä syystä olen jakanut vain harvoja ja valittuja postauksia uudestaan 😄

Enkä yksinkertaisesti ole jaksanut käydä Bloggerin aikaisia postauksia yksitellen läpi ja turhautua lisää niiden muokkausten kanssa. Niitä kun sai ränkätä useampaan otteeseen, että asettelut asettuivat uuteen muotoon.

Uuden aikakauden alku

Tulen jättämään vanhan blogini olemaan sellaisenaan. Muistona. Edelleen pidän sen luettavissa, mutta nyt on kuitenkin aika hyvästellä Pölyä Pinnoilla -blogi ja samalla tietty aikakausi sen mukana.

Kirjoittaminen on tökkinyt pidempään. Koin, ettei oikein mikään ajatuksen virta enää istu vanhan blogini nimen alle ja postaukseksi asti.

Vaikka nykyinen elämäntilanteeni työssäkäyvänä, kahden pienen pojan äitinä johtaakin siihen, että pölyä kertyy pinnoille enempi vähempi, koin nimen silti tietyllä tapaa rajoittavana.

Monissa asioissa olen sellainen ihminen, joka jumahtaa siihen samaan ja vanhaan, totuttuun kaavaan, tuttuun ja turvalliseen. Teen tiettyjä pieniä muutoksia elämääni, mutta en uskalla enkä haluakaan tehdä radikaaleja ratkaisuja, vaikka joskus nekin olisivat tarpeen. Harkitsen asioita, en enää toimi niin paljon hetken mielijohteesta.

Siksi tämä blogin muutos tuntuu helpottavalta. Voin edes jossain asiassa elämässäni laittaa niin sanotusti haisemaan ja tietyllä tapaa aloittaa alusta. 

Tiedostan, ettei hakukoneet eikä välttämättä lukijatkaan tykkää tälläisistä muutoksista, mutta otan tietoisen riskin. Kerrankin.

Pelkkä Henna

Nyt voin olla se pelkkä Henna, jonka elämään kuuluu paljon muutakin kuin pölyä pinnoilla. Blogin uusi nimi antaa vapautta ja tilaa kirjoitella enemmänkin niistä mieleen tulevista pohdinnoista ja elämän kiemuroista.

Postauksissa itse perhe-elämä ja elämä lasten kanssa tulee toistaiseksi jäämään vähemmälle, jotain yleisiä kuulumisia tulen kirjoittelemaan.

On ollut tarkoitus kirjoittaa mm. miten meidän koululaisen ensimmäinen luokka on lähtenyt sujumaan ja miten meidän arki on tämän syksyn myötä muuttunut.

Tämä on varmaan aika luonnollinenkin polku. Että ensin lapset ja perhe-elämä ovat blogissa hyvin keskeisessä roolissa, kunnes ne pikkuhiljaa aiheina tipahtavat pois ja tilalle tulee jotain muuta.

Koen, että mulla on teille enemmän annettavaa tiettyjen pohdintojeni ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin osalta kuin äitinä, joka listaa parhaimmat vk-varusteet. Niin kuin olisin niitä koskaan listannut, mutta ehkä ymmärrätte pointin 😉

Blogin somekanavat

Facebookiin olen luonut uuden sivun, mutta instagramin jätin ennalleen, vaihtamalla vain nimen. Eli entinen @polyapinnoillablogi on nyt @_hennahelena_. Instassa tykkään tilistäni ja sille kertyneistä seuraajistani.

Jos joku mennyt julkaisu alkaa kovin ahdistamaan, saa sen aina poistettua. Instassa kuitenkin näkyy se reilu kahden vuoden historia ja tietty muutos, miten on esimerkiksi ihmisenä kasvettu. Instassa on myös enemmän paloja meidän arjesta ja paljon sitä hyvää mieltä, mutta myös elämän säröjä.

Blogin ja Facebook-sivun olen siis valmis aloittamaan alusta, mutta en instaa 🙂 Ehkä ristiriitaista, mutta näin tuntuu hyvältä.

Matka jatkukoon

Tästä on hyvä jatkaa uutta matkaa. Yritän pitää homman hyvin yksinkertaisena. Niin, että voin tarvittaessa kännykällä näpytellen kirjoittaa uuden postauksen ilman turhia kikkailuita.

”Keep it simple”, tätä olen nyt hokenut itselleni. En enää aio pyrkiä täydellisyyteen blogin tai sen kymmenien asetusten suhteen ja se on todellakin ok. Saan tänne kirjoitettua, lisättyä kuvia, yleisnäkymä on yksinkertainen. Teen tämän itselleni ja toivottavasti myös teille lukijoille helpoksi 🙂

Toivon ja olisin iloinen, että mahdollisimman moni teistä Pölyä Pinnoilla -blogin lukijoista löytäisi tännekin ja jatkaisimme matkaa yhdessä. Myös uudet lukijat otan enemmän kuin mielelläni vastaan.

 

Yrittänyttä ei laiteta.

 

Rakkaudella Henna

 

 

 

2