Syksyä elämän eri väreissä osa 2: Voimauttava valokuvaus

Tämän postauksen omistan ihanalle Outille (Instagram: @outikphotography ) ja hänen ottamilleen valokuville minusta. Muutamia näistä kyseisistä kuvista löytyykin jo aiemmasta postauksesta ja tässä postauksessa sitten oikein ilotulitusta niiden tiimoilta.

Pidempään mielessäni hautunut idea ja haave toteutukseen

Olen jo pidempään haaveillut, että joku joka osaa, ottaisi minusta kuvia. Ihan vain minusta, jossain kauniissa, itseni näköisessä ympäristössä. Osaanhan mie itsestäni hyvät selfiet päräyttää, mutta se ei ole sama asia kuin olla jonkun toisen kuvattavana.

Selfiet ovat toki helppojakin, kun itseään kuvatessa näkee siinä hetkessä omat ilmeet ja osaa etsiä (itselleen) sopivat kuvakulmat. Kun toinen ihminen kuvaa, hän näkee kuvattavan niin kuin muutkin hänet näkevät ja osaa tätä kautta etsiä sekä ohjata kuvattavalle niitä sopivia asentoja sekä ilmeitä.

Minulle ei kuitenkaan ollut ihan sama, kenet haluaisin itseäni kuvaamaan. Olin jo jonkun aikaa somessa ihastellut tuttavani Outin otoksia niin luonnosta, eläimistä kuin ihmisistäkin, joten viimein tuossa kesällä uskaltauduin varovasti kysymään, haluaisiko Outi minua kuvata. Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, kun hän asiasta innostuikin! 🙂

Kuvauspäivä

Alun perin meidän oli tarkoitus hoitaa kuvaukset ulkona loppukesän auringonlaskujen siivittämänä, lämmön helliessä kehoa ja mieltä. Kuinka ollakaan, miten ne päivät ja viikot taas vierähtivätkään niin, ettei saatukaan aikaiseksi lyötyä kuvausaikaa lukkoon kesän aikana. Myönnän tämän olleen myös omasta saamattomuudestani kiinni.

Kunhan sitten otimme Outin kanssa tahtotilaksi hoitaa hommaa eteenpäin, saimme sovittua kuvausajankohdan, joka ajoittui syyskuun puoleen väliin. Alkusyksy oli ollut kaunis ja aurinkoisia sekä suhteellisen lämpöisiä päiviä riittänyt. Toiveenamme oli samanlaista säätä myös kuvauspäivälle.

Kuvauspaikaksi valikoitui Kouvolan Alakylän kaunis ympäristö keskellä peltoja ja Kymijoen rantaa. Paikka on sinänsä itselleni merkityksellinen, kun siellä olemme ystäväni kanssa monet terapiakävelyt tehneet vuosien aikana.

Itse kuvauspäivänä oli selkeää ja aurinkoista, mutta todella kova ja kylmä tuuli. Tuulen suhteen hieman mietimme, että tuleeko se haittaamaan kuvauksia sekä sitä, miten mie tulen tarkenemaan. Oli kuitenkin suunnitelmissa kuvata ilman ulkovaatteita ja mie olin tunnetusti vilukissa.

Päätettiin kokeilla, miten pärjätään ja kyllä se kannatti lähteä! Tuuli antoi vain oman, hyvän lisänsä ja kuvauspaikkoja hieman valikoimalla pysyin minäkin lämpöisenä. Syyskuinen auringonlasku oli upea ja antoi vivahteikkaat lisävärit niin maisemaan kuin itse kuviinkin. Omat vaatteeni tuntuivat sulautuvan ympäristöönsä värien puolesta täydellisesti.

Minua jännitti tämä valokuvaussessio. Jännitti ihan todella paljon. En osaa olla luonnollisesti ja rennosti kameran edessä silloin, kun joku muu minua kuvaa. Tekisi vain mieli heittää ranttaliksi ja pelleilyksi, kun en koe riittäväni sellaisena kuin oikeasti olen. Tuntuu helpommalta pelleillä kuin antaa suojakuoriensa laskeutua.

On vaikea olla kameran edessä se herkkä ja haavoittuvainen Henna, jollainen sisimmässäni oikeasti olen. Eikä asiaa toki auta tämä pienoinen ikäkriisi itseni kanssa sekä kaikki muu, mikä vaikuttaa siihen, miten itseni näen ja koen.

Outin kuvattavana oli hyvä olla

Sen lisäksi, että Outi sai minusta paljon hyviä ja hienoja kuvia, oli hän sellainen kuvaaja, joka sai minut pikkuhiljaa rentoutumaan. Hän kehui ja kannusti, auttoi asentojen ja ilmeiden löytämisessä. Outi osasi ohjata selkeästi, lempeästi ja kärsivällisesti.

Hänestä huokui lämpö ja hiljainen hyväksyntä. Ei tullut itselle missään vaiheessa sellainen olo, että olisin jotenkin tyhmä, kun en esimerkiksi heti tajunnut mennä johonkin tiettyyn asentoon.

Tuli itselle sellainen fiilis, että hei, minähän osaan, vaikka aika puupökkelö tosiasiassa olinkin 😀 Outin kanssa oli helppo olla ja hänen innostus tarttui itseenikin. Pikkuhiljaa sitä (melkein) uskalsin vähän hullutellakin kameran edessä, mutta hyvin tämän valokuvauksen aikana huomasin, miten tietynlainen häpeä sekä lukot toimintaani valitettavasti ohjaavat sekä rajoittavat.

Olin näitä haasteita tuonut Outille jo etukäteen esiin ja hän hyvin osasi ne huomioida kuvauksen aikana. Outi tiesi minun olevan epämukavuusalueellani.

Kuvauspäivän saldo

Heti samana päivänä, myöhemmin illalla sähköpostiini alkoi Outilta tippua kuvausillan saldoa. Katsoin kuvia liikutuksen kyynelissä: ”Apua, minäkö se muka niissä kuvissa ihan oikeasti olen?!”

Tottakai näytin omaan silmääni erilaiselta vs. ne itseottamat selfiet, mutta näissä kuvissa näytin siltä, miten muut minut näkevät. Outi oli laittanut hiukseni ja itse olin laittanut meikkiä vähän enemmän kuin normaalina arkena, mutta silti. Niissä kuvissa olin minä. Juuri niin näkyvänä ja omana itsenäni kuin mitä siinä hetkessä pystyin antamaan ja tuomaan esiin, rajoitteistani huolimatta.

Kukkaseppele saatu kuvauksiin Kukkatalo Rosarium

Kuvia katsoessani yritin samalla vaimentaa sitä kriittistä ajattelijaa itsessäni, joka hoki:

”Miten sie et nyt ton paremmin osannut poseerata? Olis toi käsikin pitän olla eri tavalla ja mikset oo vetän vatsaa sisään? Nyt joku voi luulla, että raskausmahan alku se siellä pilkistää. Onpa sulla silmärypyt, näytätpä vanhalta. Mikset vaan ollut rennommin?”

Huh, aikamoista settiä heitti se kriittinen ajattelija itsessäni. Samaan aikaan olin muutamille ihmisille kuvia näyttänyt ennen kuin uskalsin someen niitä laittaa. Nämä kaikki mun ihanat voimavaraihmiset hokivat, miten onkin upeita kuvia. Sen myötä uskalsin pikkuhiljaa julkaista kuvia somenkin puolelle ja vastaanotto oli hienoa.

Yritin silti itselleni hokea, että nämä olivat ensimmäiset tämän tyyliset kuvaukseni ikinä eikä minun kuulukaan olla mikään pro tässä asiassa. Riitti, kun vain olin.

Kuvauspäivä ja sen lopputulos antoivat uskomatonta voimaa

En osannut etukäteen ajatella, miten valtavan voimavarapallon tuo kuvauspäivä minussa laukaisi. Olin ajatellut, että varmasti tämä sessio auttaa tällä matkalla, tässä prosessissa, jota itseni kanssa käyn parhaillaan läpi, mutta en olisi uskonut, miten iso vaikutus sillä loppupeleissä oli!

Olen ihan tarkoituksella välillä vain katsonut, katsonut ja katsonut näitä kuvia. Yrittäen samalla hiljentää sitä kriittistä ajattelijaa sisälläni ja vahvistaa ajatusta: ”Olen hyvä näin. Minä riitän. Nämä ovat upeita kuvia juuri minusta. Tässä olen minä, ei kukaan muu”.

Syksy on antanut minulle uskomattoman paljon. Vastoinkäymisiäkin enemmän olen saanut hyvää, enemmän voimavaroja, enemmän lämpöä ja hyviä fiiliksiä. Minusta on ihanaa, että näissä kuvissa näkyy se hieman itsevarmempi ja seesteisempi Henna, jolla on pilke silmäkulmassa ja omanlaisensa huumorintaju. Kuvissa näkyy se Henna, joka pikkuhiljaa vapautuu sisäisistä kahleistaan ja uskaltaa tulla näkyväksi.

Haaveenani on, että pääsisin kuvattavaksi vielä tulevaisuudessakin. Uskon, että sitä kauttakin näkisi sen oman matkansa edistymistä. Miten pikkuhiljaa sisältäni kumpuava rentous ja sisäinen vapaus näkyisi yhä enemmän ja enemmän kuvissakin.

Haluan vielä kiittää Outia kaikesta. Siitä kärsivällisyydestä ja lempeydestä, jota hänen kanssaan sain kohdata. Vaikkemme viettäneet kuvauksessa kuin parisen tuntia, antoi ne pari tuntia minulle niin paljon.

Ja vielä sinulle lukijani: jos olet yhtään miettinyt tällaistä valokuvaussessiota itsestäsi, toteuta se. Etsi mieluisa kuvaaja, toteuta haaveesi. Anna itsellesi lahja, joka tulee antamaan sinulle paljon ja jää upeaksi muistoksi. Voin lämpimästi suositella kuvaajaksi Outia.

Rakkaudella 
Henna

 

 

1

Syksyä elämän eri väreissä osa 1: Hyvästit kissavanhuksellemme

Menneeseen syksyyn on liittynyt paljon asioita ja erilaiset tapahtumat ovat seuranneet toisiaan. Kirjoitin syyskuussa yleisiä kuulumisiani ja tämän kyseisen kirjoituksen jälkeen alkoikin tapahtumaan kaikenlaista hurjalla vauhdilla.

Tarkoituksenani oli ensin kirjoittaa nyt vain yksi postaus kaikkiin tapahtuneisiin liittyen ja hieman kuroa omiakin ajatuksiani selvemmiksi, mutta tekstiä olisi tullut niin paljon, ettei kukaan olisi jaksanut ajatuksella lukea loppuun asti. Parempi siis pilkkoa sitä kaikkea edes pariin eri postaukseen – ja onpa hyvä syy taas kirjoitella, ajatuksen virtana, omassa tahdissa.

Joka tapauksessa, yksi isoimmista ja kipeimmistä menneen syksyn tapahtumista oli luopuminen kissavanhuksestamme.

Kun kissa aikanaan taloon ja perheeseen saapui

Miku-kissa on lokakuussa 2005 haettu Korian eläintalolta. Tuolloin 5 kk ikäinen karvakaveri valloitti mun ja miehen sydämet saman tien. Kissasta näki jo silloin, että siinä on varmaankin sosiaalinen ja vauhdikas kaveri, joka ihan selkeästi halusi meidän mukaan 😀 Meidän vierailun aikana muut eläintalon kissat kurkkivat varovasti piiloistaan, Miku oli isosti esillä ja kiehnäsi itseään lasia vasten. Kulki edes takaisin häntä pystyssä asenteella: ”OTTAKAA MINUT MUKAAN!”

Mikusta tulikin vähän niin kuin minun kissa. Olimme varsinkin pari ensimmäistä vuotta kuin paita ja perse, kattila ja kansi. Vietin tuolloin paljon aikaa mieheni kotitalossa ja kissa kulki siinä meidän muiden mukana. Nukkui vieressä ja yleensä hakeutui ihmisten lähelle. Luonnehtipa jotkut vieraat, että ihan kuin olisi pieni koira talossa, kun Miku oli kissaksi niin sosiaalinen ja kulki pitkin pihapiiriäkin perässä.

Ensimmäinen kuva Mikusta ikinä. Päivä, jolloin hänet oli haettu. 30.10.2005

Karvakaveri oli ulkokissa ja loppujen lopuksi hänellä oli aina melko pieni reviiri. Ei lähtenyt päiväkausia kestäville reissuille eikä tarvinnut olla huolissaan, että missähän tuo menee. Kesäisinkin vähintään kerran päivässä hänestä oli joku näköhavainto – yleensä viimeistään silloin ilmestyi esiin, kun joku autoista kurvasi pihaan.

Miku oli enemmänkin aikuisten ihmisten kaveri. Lapsista ei niinkään välittänyt, ovathan he kovaäänisiä ja arvaamattomia liikkeissään. Koskaan Miku ei kuitenkaan kenellekään mitään pahaa tehnyt. Jos ei tykännyt, väisti hän takavasemmalle ja mieluiten suoraan ulos asti, siellä sai olla rauhassa.

Miku eli koko elämänsä siellä, minne hänet alun alkaen haettiin, eli miehen kotitalossa, siellä maaseudulla. Kun miehen kanssa muutimme virallisesti yhteen kesällä 2007, emme ottaneet kissaa mukaamme, koska hän oli tottunut elämään siellä maalla, villinä ja vapaana.

Miku vuonna 2011. Näin hän tykkäsi olla lähellä. Ihania nämä sen aikaisten kännyköiden kameroiden laadut 😉

Onnettomuus ja toipilasaika

Keväällä 2021, pääsiäisen aikoihin Miku oli ottanut isommin yhteen ilmeisesti ketun kanssa. Pääsi tuolloin jollain ihmeellä karkuun saalistajalta, mutta loukkaantui melko pahasti. Pitkäperjantaina hän vietti useamman tunnin eläinsairaalassa ja minä ajelin autolla ympäri Kouvolaa, kun en osannut mennä kotiinkaan odottamaan.

Miku tuli meille kotiin toipumaan. Mun etätyöt mahdollisti sen, että pystyin huolehtimaan reppanasta, lääkitsemään ja puhdistamaan haavoja useamman kerran päivässä. Häntä ei tarvinnut yksin jättää. Ensimmäisen viikon ajan Miku nukkui saunan lauteiden alla ja tilanne näytti aika huonolta. Mietin monesti, tokeneeko hän siitä ollenkaan.

Toipilasaikana Miku oli enimmäkseen saunan lauteiden alla. Siellä oli lämmin ja turva.

Pikkuhiljaa vointi alkoi kohentumaan ja parin uuden eläinlääkärikäynnin jälkeen saatiin haavatkin viimein parantumaan. Samalla toipumisaika muuttui pysyvään asusteluun meidän luonamme ja varsinkin pojat olivat innoissaan karvakaverin läsnäolosta. Mikulle tehtiin terassimme yhteyteen oma ulkotarha, jossa varsinkin kesällä vietti suurimman osan ajasta. Sisällä kävi vain syömässä.

Miku ei kuitenkaan täysin toipunut keväisestä onnettomuudesta ja samaan aikaan erilaiset vanhuuden vaivat alkoivat olemaan yhä enemmän läsnä. Mikun vointi ja yleiskunto heikkenivät pitkin syksyä. Pian hän alkoi olemaan vain varjo entisestään – siitä erittäin aktiivisesta ja sosiaalisesta karvakaverista, jollaisena olimme hänet oppineet tuntemaan kaikkien näiden vuosien aikana.

Miku kuopuksemme kanssa.

Raskas päätös ja eutanasia

Oli tehtävä raskas, mutta Mikun kannalta oikea päätös. Syyslomallamme, eräänä lokakuisena päivänä vein Mikun eläinlääkäriin ja hänet nukutettiin lopulliseen uneen.

Toimenpiteen suorittanut eläinlääkäri oli ihanan sympaattinen ja taisi näkyä kyynel hänenkin silmäkulmassaan. Miku oli rauhallinen alusta asti, ei edes ensimmäistä rauhoittavaa piikkiä säpsähtänyt. Hän varmaan itsekin jotenkin ymmärsi, että viimein oli luvassa pääsy pois vanhan kissan ruumiista.

Silittelin itkien Mikua koko toimenpiteen ajan ja pian tunsin, miten hänen sykkeensä hiipui pois, lopullisesti. Olin tätä ennen kuiskannut hänelle kiitokset näistä 16 vuodesta, jotka hän kanssamme vietti ja toivotin hyvää matkaa kohti kivuttomia oloja sekä kevyempiä saalistusmaita.

Päivää ennen eutanasiaa. Kuvaajana esikoisemme.
Viimeisiä, aurinkoisia syyspäiviä ulkotarhassa.

Pojillemme Mikun lähdöstä olin kertonut saman päivän aamuna. Kerroin, että Miku on jo todella vanha eikä hänellä ole oikein enää hyvä olla. Pojat saivat itkuisina hyvästellä Mikun ja itse toimenpiteen ajan he olivat mummon sekä vaarin hoivissa. Kun Miku lopulta oli poissa, suuntasimme koko perhe sinne, missä Miku oli elämänsä viettänyt eli mieheni kotitalolle, entisen mummolan  maille (mummo ja vaarikin kerkesi syksyllä siirtymään tänne lähemmäs meitä).

Mieheni oli kaivanut Mikulle kunnon hautapaikan, jonne karvakaveri laskettiin laatikossa, pyyhkeisiin käärittynä ja mukana esikoisemme tekemä kortti. Ennen laatikon laskemista hautaan, me poikiemme kanssa vielä annoimme Mikulle viimeiset silitykset.

Haudan täytön jälkeen jokainen meistä asetti ruusut haudalle ja sytytettiin kynttilät. Itkuilta ei todellakaan vältytty tuona lokakuisen harmaana päivänä – eikä nytkään, kun tätä kirjoitan.

Hyvästi.

Silti minut tavoitti tietynlainen rauha heti Mikun lähdön jälkeen, koska tiesin päätöksen olleen oikea hänen kannaltaan. Enempää ei olisi kannattanut pitkittää. Hän ei enää viimeisinä aikoinaan elänyt onnellista kissan elämää. Olen myös tyytyväinen, että Miku sai lähteä eutanasian avulla ja niin, että kerkesimme hänet hyvästelemään.

Meille Miku oli yksi perheenjäsenistä. Hänellä oli aina se tietty paikka mun sydämessä. Olen ollut lähes 20-vuotias, kun hän on elämäämme tullut, nyt lähentelen 36 vuotta. Näiden vuosien aikana on tapahtunut niin paljon ja siinä se kissa kulki mukana – iloista suruihin, perheemme kasvamiseen, myrskyissä ja myllerryksissä ja niin. Kaikenlaisissa elämän eri väreissä.

Tekipä hyvää kirjoittaa tämä teksti, nyt oli sen aika. Kiitos, jos luit loppuun asti <3

Rakkaudella
Henna

 

 

 

 

0

Täällä ollaan edelleen – elämän pyörteissä!

Täällä ollaan edelleen – elämän pyörteissä, mutta ollaan kuitenkin! Viimeisin blogipostaukseni on tammikuulta, julkaisemattomia luonnoksia on muutamiakin eli aina välillä olen blogini puolella käynyt. Alkanut luomaan uutta, mutta sitten on aina tullut jotain. Ihan vain esimerkiksi väsymys, ehkä jopa turhautuminen ympärillä olevaan.

Vaikka julkaisutahtini on ollut todella verkkaista, en ole missään vaiheessa ollut hautaamassa blogiani kokonaan. Pieni kipinä kytee aina, innostus kirjoittamiseen on taustalla arjen kiireistä ja haasteista huolimatta.

Onkin hienoa pystyä pitämään julkaisutahti verkkaisena ja palata blogin äärelle aina silloin, kun hyvältä tuntuu. Väkisin ei tarvitse kirjoittaa tai ylipäänsä keksiä aiheita. Voi kirjoittaa silloin, kun flow iskee – vaikka sitten kerta vuoteen, tai kaksi.

Luin eräänä iltana vanhempia blogitekstejäni ja ei voi kuin ihailla omaa taitoani kirjoittaa, niin kuin oikeasti 😀 Tekstejä lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun minua paljon taitavamman ihmisen tekstejä. (itseni arvostamisessa on tässä vielä…kröhm…vähän töitä) Tämä kuitenkin kertoo siitä, että minulla on taito. Kun vain muistaisin sitä käyttää ja kehittää.

Olen kiitollinen, että blogini äärelle löydetään edelleen, vaikka uusia tekstejä ei synny paljon, viime aikoina ei ollenkaan. Pientä, mutta tasaista liikennettä blogissa on päivittäin. Se on ilo.

Elämän kuuluu rullailla eteenpäin – tavalla tai toisella

Arki ja elämä ovat rullailleet eteenpäin tänäkin vuonna. Toisaalta ei ole tapahtunut mitään maata mullistavia asioita, toisaalta on tapahtunut paljonkin. Ja tulee tapahtumaan, sen tiedän.

Eniten tapahtuu itseni sisässä. Rajojen asettamisen opettelua, oman ääneni löytämistä – ylipäänsä opettelua olemaan minä, joka on hieman ollut hukuksissa kaiken muun alla. Näissä asioissa on menty jonkun verran eteenpäin verrattuna aiempaan. Työn tulos (eli minä) alkaa pikkuhiljaa näkymään.

Lue myös: Uusi vuosi, vanha minä – ottakaa tai jättäkää

Kotona meillä on yksi kolmasluokkalainen, yksi eskarilainen, yksi 16-vuotias kissavanhus viettämässä eläkepäiviään sekä toki me perheen vanhemmat + kaikki nurkissa pyörivät villakoirat, koska mikään kodinhengetär en ole edelleenkään.

On ilo, kun lapset kasvavat ja sellainen pikkulapsiaika alkaa olemaan takana päin meidän perheessä. Kieltämättä innolla odotan, kun meidän pieninkin poika suuntaa koulumaailmaan vuoden päästä.

Työrintamalla tapahtuu koko ajan. Eteenpäin mennään välillä vauhdilla, uutta ja muutoksen tuulia puhaltelee tasaisesti nurkan takaa.

Tänä vuonna juhlistettiin mun virallista kymmentä vuotta yrityksen palveluksessa. Oikeastihan aloitin pestissäni jo helmikuussa 2009, mutta pari perhevapaata tuossa välillä eivät toki itse palvelusvuosia kerryttäneet 🙂

Teen osa-aikatyötä eli noin 30h/vko. Osan työviikosta olen etänä ja osan viikosta  toimistolla. Tämä on hyvä. Kotona on hyvä olla töissä silloin, kun oikeasti tarvitsee työrauhan tai tarvitsee yhteensovittaa arjen menoja. 

Toimistopäivien aikana tykkään nähdä ihmisiä, jutella heidän kanssaan ja isona plussana on suunnata suoraan työpäivän jälkeen työpaikan kuntosalille. Tai esimerkiksi läheiselle luontopolulle kävelemään. Jälkimmäistä olen harrastanut harvemmin, mutta edes yhden kerran 😀 Tällainen mahdollisuus kuitenkin on!

Elämän tärkeitä asioita

Elämässä ja arjessa on säilynyt mukana tärkeitä, omaa hyvinvointiani tukevia asioita. Sellaisia asioita, joiden merkitys on korostunut entisestään ja joille olen raivannut enemmän tilaa. Olen myös kyseenalaistanut ja tehnyt tarvittaessa muutoksia.

Liikunta on elämässäni entistä isommassa roolissa ja arkeen yritän mahduttaa itselleni mieluista liikuntaa muutaman kerran viikossa. Viime aikoina minut on löytänyt mm. kävelylenkeiltä, salilta ja kahvakuulailemasta. Luonto ja ylipäänsä raikas ulkoilma ovat olleet vieläkin tärkeämpiä asioita elämän pyörteissä.

Ihmisillä on suuri merkitys. On tärkeää, että elämässä on ne tukipilarit, oman perheen lisäksi. Vaikkei tässä ystäviä tule edelleenkään nähtyä mitenkään liian usein, nähdään kuitenkin joskus ja yhteyttä pidetään sen mukaan, miten muulta arjelta keretään, tai ihan vain jaksetaan. Voi mennä viikkojakin, kun ei kuulu mitään, mutta joskus whatsapp-viestit lentelevät hiljaistenkin viikkojen edestä.

Koen tärkeäksi myös ne voimavaraihmiset ihan töissäkin. Ne sellaiset tyypit, joille voi näyttää ne huonotkin päivät ja fiilikset, mutta jakaa myös arjen onnistumisia ja iloa. Saada tsemppiä, tukea ja sparrausta, pohtia elämänmenoa heidänkin kanssaan.

Valokuvauksen saloja ihan järjestelmäkameralla olen opetellut tämän vuoden aikana. Oma bravuurini on luonto- ja maisemakuvaukset, joitakin yksittäisiä henkilökuviakin olen saanut onnistumaan 🙂

Mutta parasta on ottaa kamera mukaan, suunnata esimerkiksi läheisen Kymijoen rantaan, kuunnella samalla hyvää musiikkia ja antaa kameran laulaa. Sitten ne onnistumisen fiilikset, kun saa otettua jonkun todella hienon kuvan!

Edelleen perheessämme pyritään pitämään kalenteri mahdollisimman tyhjänä vapaa-ajalla, joten mennään ja tehdään fiiliksen mukaan. Arki-iltani koostuvat liikunnasta, kotitöistä tai ihan vaan sohvannurkassa jumittamisesta. Joskus jaksan olla aktiivisempi, toisinaan sitten taas on annettava kropalle ja mielelle lepoa.

Oma aika on todella tärkeää ja mulle parasta päännollausta ovat kävely- tai pyörälenkit musat korvilla. Ja yksin. Ne ovat niitä hetkiä, kun laitan ajatuksiani järjestykseen. Ihan parasta on saada olla yksin kotona! Nämä toki harvinaisempia hetkiä, jos ei lasketa etätyöpäiviä, jolloin mun velvollisuus on hoitaa työni. 

Lue  myös: Meidän perheen illat eivät kulu harrastuksissa

Yksi korona-aikakauden tärkeimpiä oivalluksiani on ollut, että tiettyjä asioita ei vain ole pakko tehdä tai suorittaa. Omaan arjen balanssiin on oikeus eikä tarvitse tehdä asioita niin kuin joku muu tekee tai niin kuin joku muu odottaa sun tekevän.

Ihan siis peruskuulumisia, peruselämää

Tällaisia aika peruskuulumisia siis 🙂 Päivä ja viikko kerrallaan, milloin tulee mitäkin vastaan.

Joskus itsellä haastaa vähän enemmän tai saa olla huolesta sykkyrällään muiden puolesta, mutta toisinaan sitten koetaan niin ihanan iloisia ja onnellisia asioita, joista saa voimaa pitkäksikin aikaa.

(muistelen tässä esimerkiksi yksiä pieniä häitä, joihin sain osallistua elokuussa eikä ollut kyllä ilolla, riemulla, onnenkyyneleillä ja rakkaudella rajaa niissä bileissä <3 )

Tämän blogitekstin kuvista on muuten kiittäminen ihanaa @outikphotography, joka oli heti messissä, kun ehdotin hänelle taannoin pientä valokuvaussessiota. Näitä kuvia tulee varmasti näkymään muissakin postauksissa, koska saimme paljon hyviä otoksia.

Outi on aivan ihana kuvaaja, joka sai tämmösen puupökkelönkin hieman rentoutumaan kuvauksien aikana 😀 Tämä kuvaus oli minulle sellainen voimaannuttava asia. Miksi näin? Siihen palaan erillisessä postauksessa.

Rakkaudella 
Henna

 

 

5

Näin poikamme katsoo opettajaansa

Vanhin poikamme on tällä hetkellä isopieni tokaluokkalainen. Koulumaailmassa ovat viimeisten puolentoista vuoden aikana tulleet tutuiksi luokkakaverit, oppiaineet, läksyt ja opettaja.

Viimeiseen puoleentoista vuoteen on mahtunut paljon pienen koululaisen mittakaavassa. Ensin luokkakavereihin, opettajaan ja koulun tapoihin tutustumista. Niistä a-kirjaimen ja tavutaulujen (toisinaan tuskaisista) harjoitteluista on nyt edetty kirjoittamisen ja lukemisen tärkeisiin taitoihin, matikasta on tullut todellinen vahvuus ja kavereita on paljon.

Yksi iso, tärkeä asia tässä koulutaipaleen aikana on kuitenkin ollut poikamme opettaja. Hän on jämäkkä, mutta lempeä. Asiallinen, mutta huumorintajuinen. Ottaa asiat hoitaakseen, jos joku meitä vanhempia mietityttää tai on epäselviä tilanteita. Hän tukee ja auttaa lastamme. On huomioinut poikamme herkkyyden, mutta kuitenkin hellästi puskenut kannustavasti eteenpäin.

Jatka lukemista ”Näin poikamme katsoo opettajaansa”4

Uusi vuosi, vanha minä – ottakaa tai jättäkää

Vuoden vaihtuessa on tapana summailla yhteen mennyttä vuotta ja haaveilla uudesta vuodesta. Asettaa tavoitteita ja miettiä, miten kaikin tavoin sitä voisi itseään kehittää, miten voisi olla niin sanotusti parempi ihminen ja kokea henkisen valaistumisen.

Tai no. Kuka tekee ja kuka ei.

Kaikki meistä tietävät, että vuosi 2020 oli haastava monelle case K:n takia. Moni lomautettiin tai irtisanottiin töistä, yrityksiä ajautui konkurssiin. Yksinäisyys lisääntyi ja perheiden tilanteet ovat kärjistyneet. Osa nuorista voi huonosti ja nyrkit heiluvat, jopa kuolemaksi asti.

Näiden lisäksi elämä on heitellyt ihmisille muitakin haasteita. Menetyksiä, sairastumisia, onnettomuuksia, rahahuolia ja ihmissuhdeongelmia.

Jatka lukemista ”Uusi vuosi, vanha minä – ottakaa tai jättäkää”

5

Arjen voimavarat syksyn puskiessa päälle

Syksyn (ja yhden ”pikku” virustaudin) puskiessa päälle on entistä tärkeämpää löytää arjesta niitä voimavaroja.

Kun syksy ja case K painavat päälle yhä isommin, on lähes pakko saada oma ”selviytymismood” päälle. Mihinkään syvään suohon en todellakaan haluaisi nyt upota, koska sieltä käsin moni asia on niin paljon hankalampaa ja elämä on kieltämättä raskaampaa.

Olen onneksi viime vuosien aikana löytänyt muutamia keinoja, joiden avulla pidän itsestäni ja jaksamisestani huolta.

Osa näistä asioista on jopa vaatinut tietynlaista opettelua ja sen armollisuuden tajuamista. Ei arjen voimavaroja voi suorittaa. Silloinhan ne eivät anna voimaa, vaan vievät sitä. Se ei kuitenkaan ole arjen voimavarojen tarkoitus.

Jatka lukemista ”Arjen voimavarat syksyn puskiessa päälle”

3

Ajatuksen flowta, kadonneen kirjoitusinnon takaisin kutsumista

Viikot ovat nykyään arjen pikakelausta ja vuodenajat vaihtuvat lähes lennosta. Samalla sitä yrittää hakea ajatuksen flowta tekstiksi asti ja kutsua kirjoitusintoa takaisin.

Olen yrittänyt löytää sellaista niin sanottua kirjoituksen flowta, mutta valitettavasti arki kaikkinensa on vienyt sen kaiken inspiraation, että saisin mitään pidempiä tekstejä aikaiseksi. Itse kun en yleensä tykkää hinkata päivätolkulla yhtä tekstiä, vaan yksi teksti syntyy muutamassa tunnissa.

Jatka lukemista ”Ajatuksen flowta, kadonneen kirjoitusinnon takaisin kutsumista”

2

Mökkeilyä, hellettä, pitkään nukuttuja aamuja ja ystäviä – niistä oli kesäloma tehty

Se on kiitollisuuden aihe, että edes on kesäloma, palkallinen sellainen. Kesäloma tulee aina tarpeeseen, niin myös tänä vuonna.

Kesälomani alkoi tänä vuonna melko samoihin aikoihin kuin muutamana aiempana vuonna eli kesäkuun puolessa välissä. Olin henkisesti kelien puolesta varautunut sellaiseen ”perus” kesäkuun meininkiin eli alle 20 astetta lämmintä, tuulta ja vettä. Tänä vuonna sainkin yllättyä positiivisesti, kun lämpö helli koko kesäkuun.

Jatka lukemista ”Mökkeilyä, hellettä, pitkään nukuttuja aamuja ja ystäviä – niistä oli kesäloma tehty”5

Koronakevään jälkeen kesä hellii mieltä

Mennyt kevät ei ollut helppo monellekaan. Tuli korona, tuli poikkeustila, tuli eristys, etätyöt, etäkoulu. Oma arki heitti monella ympäri ja piti opetella uudenlaisia tapoja toimia. Tuolloin kevään saapuminen ja pitenevät päivät toivat toivoa ja onneksi tämän poikkeuksellisen kevään jälkeen saapui kesä.

Kevät oli monelle vaikea. Jos jo ennestään ihmisellä oli haasteita mielenterveytensä, talousasioidensa tai ihmissuhteidensa kanssa, saattoi tilanne kevään aikana kärjistyä entisestään. Toiset saattoivat alkaa oireilemaan ensimmäistä kertaa ja tietynlaiset aiemmin ”pinnan alla” olleet ongelmat nousivat pintaan.

Osa säilytti toimintakykynsä, löysi itsestään uusia puolia ja kehitti jatkuvasti jotain uutta projektia. Innostuttiin ruoanlaitosta, käsitöistä, yrttien kasvattamisesta, lasten kanssa askartelusta, kotitreeneistä ja kodin siivoamisesta sekä järjestämisestä lattiasta kattoon.

Osa lamaantui. Oli olevinaan enemmän aikaa, mutta suoriutuminen niistä poikkeusajan normaaleista päivistä vei kaikki voimat. Niin sanottu vapaa-aika meni palautuessa ja tsempaten kohti uutta päivää.

Tuli ahdistukset, epätoivot, itkut, pelko tulevasta ja ”vittu mie en jaksa tällasta paskaa” -olotilat. Kodin seinät kaatuivat päälle.

Osa tuntui löytäneen itsensä ja he lähtivät kulkemaan tiettyä ”henkistä kehityspolkua”, mutta iso osa ei jaksanut. Olikin tärkeää tuolloin muistaa, että oli ihan ok olla väsynyt, mutta myös energinen. Jokainen reagoimme tavallamme, kuten normaalistikin moniin asioihin.

Jatka lukemista ”Koronakevään jälkeen kesä hellii mieltä”

5

Positiivinen palaute ja sen merkitys

Positiivinen palaute voi merkitä toiselle ihmiselle ihan todella paljon. Palaute ei tarvitse olla iso tai kummoinen, mutta se jättää saajalleen hyvän mielen mahdollisesti pitkäksikin aikaa.

Toisille ihmisille positiivisen palautteen antaminen saattaa olla todella vaikeaa. Heidän on helpompi antaa negatiivista palautetta tai kritisoida heidän mielestään huonosti hoidettuja asioita, mutta vaikea kiittää ja kehua, miten hyvin joku asia on hoidettu tai sujunut.

Positiivisen palautteen merkitys toiselle ihmiselle

Jos kokee, että positiivisen palautteen antaminen toiselle on itselleen vaikeaa, kannattaa miettiä asiaa niin, että jo se pienikin positiivinen palaute voi olla toiselle todella iso ja merkittävä asia.

Esimerkiksi. Ihminen on huonosti nukutun yön ja omien stressitilojensa keskellä saanut suoriuduttua kunnialla haastavammasta työtehtävästä. Siinä kohtaa, kun joku antaa palautteena, miten hienosti työ on hoidettu, antaa tämä palautteen saajalle niin paljon.

Verrattuna, ettei kiitosta tule ollenkaan tai korkeintaan joku kommentoi lyhyesti, että olisihan sen toisellakin tapaa voinut hoitaa.

Uskon, että tässä kohtaa positiivinen palaute on se, joka motivoi henkilöä toisellakin kertaa tekemään parhaansa, vaikkei paras mahdollinen vire olisikaan päällä.

Jatka lukemista ”Positiivinen palaute ja sen merkitys”2