Aika aikaansa kutakin
Tällä viikolla tuli kuluneeksi 8 vuotta siitä, kun perustin ensimmäisen blogini ja julkaisin ensimmäisen postaukseni. Muistan edelleen kyseisen, lokakuisen viikonlopun niin hyvin 🧡
Varsinkin pikkulapsiaikana blogi ja kirjoittaminen toimivat jopa tietynlaisena terapiana. Kirjoittamisen avulla sain jäsenneltyä ajatuksiani, oivalsin ja opin uutta – niin itsestäni kuin muistakin ihmisistä.
Kirjoittaminen oli tapa matkata sisimpääni. Tekstini saivat kehuja, osa koki saavansa niistä vertaistukea ja samaistumispintaa.
”Kun sun tekstejä lukee, voi samalla kuulla päässään sun äänen. Sun teksteissä ja kirjoitustyylissä on niin vahvasti sun oma ääni”, kuulin joskus sanottavan.
Blogin myötä olen saanut myös tutustua aivan todella ihaniin ihmisiin ja osan kanssa ollaan somessa seurattu toisiamme VUOSIA. Ollaan ihan semmosia oikeita somekavereita 🧡 Nämä on niitä somen hyviä puolia.
Alkuperäinen blogini on kuopattu 5 vuotta sitten ja nykyinenkin on jatkanut hiljaiseloaan yli vuoden ajan. Alan pikkuhiljaa myöntämään itsellenikin, että kirjoittaminen isommassa mittakaavassa tuskin tulee enää palaamaan elämääni – ainakaan lähiaikoina.
Tämä nykyinen blogini saa olla näkyvillä ja luettavissa vielä vajaa vuoden verran – siis sen aikaa, mitä domainin osalta maksua on maksettu eteenpäin. Sen jälkeen todennäköisesti hävitän koko blogin. Ellen nyt sitten innostu enemmän kirjoittamaan 😀
[Tosin, yhtenä vaihtoehtona olen miettinyt, jos jättäisinkin tämän domainin valokuvausharrastukseni apuvälineeksi. Olisi edes yksi somealustoista riippumaton paikka, jonne kuviani voisin jakaa.]
Tiedän olleeni hyvä kirjoittaja, mutta viime vuosien tapahtumat ja elämäntilanteiden muuttumiset ovat tehneet sen, että ”tyhjän paperin” -syndrooma kävi liian hankalaksi ja kirjoittamisen rikkaampi kieleni köyhtyi. En enää ollutkaan niin rohkea ja sujuva kirjoittaja.
Tekstit eivät enää synny niin helposti kuin joskus aikanaan, jolloin näppäimistö suorastaan lauloi tekstiä tuottaessa.
Nämä nykyajan somealustat eivät myöskään tunnu antavan tilaa hitaammalle somelle tai esimerkiksi blogeille. Kaikki pitäisi olla vain sitä nopeaa videota ja sisällöntuotantoa, pieniä hetkiä, jotka unohdetaan pian.
Ei pystytä eikä välttämättä jakseta pysähtyä pidempien tekstien äärelle kaiken muun informaatioähkyn lisäksi.
Lisäksi tämmöisenä tavallisena ihmisenä on vaikea erottua, saati sitten olla tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta tekstien äärelle joku löytäisi.
Joten, aika aikaansa kutakin.
Kiitos kuitenkin tässä vaiheessa kaikille, jotka ovat edes joskus jonkun blogitekstini lukeneet 🧡
Ja niin. Olenhan minäkin tässä ”blogiurani” aikana kasvanut siitä 30-vuotiaasta, itsensä kanssa hukassa olleesta Hennasta lähes 40-vuotiaaksi, aikuiseksi naiseksi, joka nykyään tietää, kuka on ja mitä elämältään haluaa 🧡
