Hetkeen maadoittuminen – tunteiden äärelle pysähtyminen

Menneisiin kuukausiin on sisältynyt paljon tunnepitoisia tapahtumia ja asioita. Sitä on saanut elää aina surusta hienoihin onnistumisiin ja onneen. Elämänkirjo ja sen kaikki eri värit ovat näyttäytyneet ja olleet osa arkea hyvinkin voimakkaasti lyhyen ajan sisällä.

Varsinkin viime keväänä olen saanut kokea niin vahvoja tunneskaaloja, etten aina ole tiennyt, miten päin olisin ja miten osaisin niitä myrskyjä käsitellä. Hetkittäin tuntui, etten hallitse itseäni ja pelkäsin ottavani takapakkia tässä prosessissani eli matkalla minuuteen. Pelkäsin ajautuvani reilusti taaksepäin, kun pitäisi pienin askelin mennä eteenpäin – toki välillä polulta pari askelta poiketen. Sellainen myös kuuluu tähän matkaan, mutta kyllä myrskysi keväällä ihan kunnolla.

Myrskyn jälkeen on yleensä aina poutasää. Selkeästi kevään aikana jonkunlainen ”tunnetulppa” minussa lopulta sitten aukesi ja tulinkin näkyvämmäksi minuna itsenäni sekä sallivammaksi omia tunteitani kohtaan. Ne isot tunteet pyörittivät mieltäni vinhaa tahtia, mutta sen kaiken keskellä myös iloitsin, kun en enää olekaan niin lukossa tunteideni kanssa.

Psykoterapia ja kaikki se työ itseni kanssa on alkanut tuottamaan tulosta, toivottua sellaista. En enää pelkää niin paljon, että joku säikähtää minua itseäni enkä minä säikähdä kaikkia tunteitani tai muiden tunteita.

Koen, että pystyn käsittelemään erilaisia tunteitani ja tilojani paremmin. Olen kaikesta huolimatta seesteisempi, tietyllä tapaa voimaantuneempi.

Hetkeen maadoittuminen #kelloviidenkahvin ja liikunnan avulla

Kaiken sen viime kuukausien pyörityksen keskellä yllätin itsenikin ja osasin sekä osaan edelleen omalla tavallani ”maadoittua hetkeen”.

Olen lähes automaattiasetuksella etsinyt ja löytänyt itselleni keinoja, jotka auttavat pysähtymään ja jäsentelemään ajatuksiani sekä käsittelemään tunteitani.

Instaseuraajani stoorieni kautta tietävät, miten tärkeä hetki esimerkiksi #kelloviidenkahvi minulle on. Pimeänä vuodenaikana oman sohvani nurkassa, kesäaikana terassimme sohvannurkassa, kesäpesässä. Se on se päivän hetki, jolloin pysähdyn itseni ja ajatusteni äärelle. Ihan sama, millainen kaaos ja meteli kotona vallitsee.

Perheenikin tietää, että tuo iltapäiväkahvin hetki, heti päivällisen jälkeen on osa mun tärkeää päivärutiinia. Pysähdyn työpäivän jälkeen, lataan akkujani lapsiperheen iltaa varten. Että jaksaa vielä ne viimeisetkin tunnit rutistaa ennen kuin poikamme nukahtavat ja taloon laskeutuu hiljaisuus.

Maadoitun myös kävelylenkeillä. Tunnen kuinka askel rullaa erilaista maastoa vasten, milloin asfalttia, milloin metsäisiä luontopolkuja. Muun liikenteen seassa kävellessä kuuntelen samalla musiikkia. Rytmitän askeleeni musiikin tahtiin, annan sen tuntua koko kropassani, vajoan omaan ajatuskuplaani.

Luontopoluilla keskityn kuuntelemaan luonnon ääniä varsinkin näin kesäaikana. Bongaan katseellani ympäristön kauneutta, pieniä yksityiskohtia. Havainnoin vuodenaikojen vaihteluita.

Kännykkäni kamera tallentaa kuviksi kaikkea sitä, mitä näen ja koen. Näitä hetkiä tykkään tallentaa myös instan stooreihin. Haluan jakaa niitä kauniita hetkiä myös muille. Muistuttaa, miten lähellä ne pienet, kauniit hetket ovat, kun antaa niille mahdollisuuden ja malttaa pysähtyä katsomaan.

Nämä kävelyreissut luonnon äärellä ovat niitä, jolloin aina muistutan itselleni, että kaikesta huolimatta luonto on ympärilläni ja minä sen keskellä ihan minuna. Luonto rauhoittaa, se maadoittaa. Tekee tunnemyrskyistä helpommin siedettäviä ja ajatukset selkeytyvät.

Parhaimpia oivalluksiani olen tehnyt nimenomaan kävellessä tuolla pitkin Korian teitä – vuodenajasta riippumatta.

Lupa tuntea, maadoittuminen auttaa

Siinä missä aiemmin olen ruoskinut itseäni varsinkin niistä haastavista tunteista, olen nyt sallivampi.

On päiviä, jolloin ahdistaa, ja silloin se on niin. Ahdistusta ei ole helppo kestää, onhan se kokonaisvaltaisesti todella inhottava olotila, mutta sekin kertoo jostain. Tuo viestiä sieltä sisimmästä. Sen äärelle pitäisi uskaltaa pysähtyä. Kysyä varovasti itseltään, että mistä se olotila saattaisi johtua. Liittyykö se lähipäivien tapahtumiin vai onko menneisyydestä nousemassa jotain isompaa pintaan.

Ahdistuksenkin keskellä löydän ympäriltäni kauneutta pienistä asioista ja rauhoitan itseäni toteamalla, että tämä ei ole pysyvä olotila. Uskallan myös voimavaraihmisilleni sanoa ääneen, kun ahdistaa. Taakka kevenee heti vähäsen.

Tai joskus sitä on vaan paska päivä. Silloin se todellakin on sitä. Kaikki tuntuu menevän mönkään ja kaikki ärsyttää (esimerkkeinä PMS tai uudenkuun aika, heippa vaan!). Näihin päiviin sisältyy yleensä onneksi myös niitä pieniä hyviä hetkiä, jotka saavat hymyn huulille ja mielen keveämmäksi! Nämäkin hetket sieltä kyllä löytää, kun antaa mielen avautua hetkille.

Pyrin myös muistamaan, että niinä huonoina päivinä (joita meillä kaikilla on!), en purkaa pahaa oloani muihin. Voin kertoa heille, että tänään ei ihan suju, mutta tietyn ystävällisyyden pyrin muistamaan enkä tahallisesti halua ketään loukata.

On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat sanoneet mulle, että ”Sen ku kiukuttelet, anna tulla vaan! Kyl täs kestetään!”, niin sitä en osaa – vielä 😀 Mutta, lupa on minulle myönnetty!

Joka tapauksessa, tunteitani on itseni helpompi kestää ja käsitellä, kunhan maadoitun eli otan hetkiä itselleni ja pysähdyn ajatusteni äärelle. #kelloviidenkahvi -hetki sekä kävelylenkit ovat todella tärkeä apu tässä.

Olen oppinut, etten aina vain sivuuta ja heitä tunteita roskikseen asenteella ”Palataan myöhemmin, nyt ei vaan pysty!”, koska joskus on pystyttävä.

Tunteiden tehtävä on tulla ja sitten ne menevät pois, ei niitä kannata koko ajan karkuun juosta. Edestään ne löytää kuitenkin.

Joten uskokaa tai älkää, olen oikeasti todella tyytyväinen ja iloinen siitä, että uskallan viimein kohdata tunteitani, kaikenlaisia! Sanoittaa niitä paremmin ääneen tai kirjoittamalla.

Kirjoittaminenhan ei mihinkään ole hävinnyt, vaikka blogi onkin ollut hiljaisempi. Olen vain tehnyt enemmän pikaisia julkaisuja instani puolella.

Vaikka eihän minulla kunnon blogitekstikään kauan aikaa ota, kunhan vain kirjoitan, mutta itse julkaiseminen edelleen jännittää. Ehkä pääsen myös sen asian kanssa sinuiksi joskus enkä antaisi jännityksen niin paljon jarruttaa.

Jonain päivänä.

Rakkaudella Henna

Sinua saattaa kiinnostaa myös aiemmat tekstini mm.:

Positiivinen elämänasenne vs. toksinen positiivisuus

Kehutko vai lyttäätkö?

3

Be the first to reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.