Hyvästit pikkulapsiajalle – siirtyminen uudenlaiseen vaiheeseen

Pikkulapsiaika on jäämässä taakse meidän perheen osalta! Elokuun alussa nuorempikin poikamme siirtyy koulumaailmaan ja voimme tässä hiljakseen sanoa hyvästit pikkulapsiajalle.

Heinäkuun lopulla hyvästelemme vuodesta 2016 asti meitä palvelleen aivan ihanan päiväkodin ja sen mahtavan henkilökunnan ❤️ Varhaiskasvatus ja sen ammattilaiset – kiitos ❤️ Teette niin hienoa ja tärkeää työtä kaikista ympäröivistä haasteista huolimatta. Ainakin meille päiväkoti on ollut todella iso kasvatustuki menneiden vuosien aikana. Arvostan todella paljon eikä todellakaan jää mitään hampaankoloon näistä vuosista, päinvastoin.

Tulen tässä kirjoituksessa avaamaan fiiliksiäni pikkulapsiajan päättymiseen liittyen ja tämä jännittää. Äitiys on aihe, joka menee herkästi ihmisille ihon alle. Tahattomasti, osittain jopa tahalleen ymmärretään asioita väärin ja näistä saadaan syy vetää herneet nokkaan sekä hyökätä verbaalisesti.

Nämä ovatkin yhtiä syitä, miksi äitiyteen liittyen ei juurikaan blogissani tai sen somekanavissa ole asiaa verrattuna joskus ennen muinoin, esimerkiksi vanhan blogin aikana.

Iso kolaus äitiyteeni

Vaikka sitä on sanonta ”Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet”, olen enemmän kuin onnellinen näistä vähän isommista lapsistamme. Vauva- ja taaperovuosissa, niissä kotiäitivuosissakin oli hyvätkin puolensa ja hienot hetkensä, mutta ne oli niitä aikoja ne. Ei ihan mun ominta juttua, mutta selvittiin, joten kuten.

Itselleni on ollut tähän astisen elämäni pahin kolaus todeta, etten nyt sitten yltänytkään äitiyden mahtipontisuudessa sinne jonnekin ”high levelille”. Tämä ”high level” oli muutenkin itseni asettama epärealistinen mielikuva eikä ympäröivä yhteiskunta edesauttanut näkemään itseään armollisemmin. Minusta ei sitten tullutkaan se rennoin, lempein ja ymmärtäväisin äiti, jollainen tottakai olisin halunnut olla. Kukapa ei haluaisi. Suoda lapsilleen parasta.

Mutta me kun ei olla täydellisiä – kukaan.

Minusta tulikin sellainen äiti, joka oli lastensa ensimmäisinä elinvuosina jollain tasolla masentunut ja masennuksesta toipuessaan edelleen se melko takakireä stressipirkko, nimenomaan äitiydessä.

Henkisiä arpiahan nämä vuodet ovat meihin kaikkiin jättäneet. Lapset ovat saaneet nähdä, kun äiti on rikki, mutta ovat myös saaneet äidin, joka huolehti heistä joka tapauksessa. He ovat saaneet myös nähdä, miten äiti on alkanut tekemään töitä itsensä kanssa ja pikkuhiljaa korjaamaan itseään.

Ei siis tullut ns. ”täydellistä kiiltokuvaäitiä”, vaan ihan sellainen tavallinen äiti, joka on kokonainen ihminen, ihan kaikkien tunteiden ja kokemusten kanssa. Lapset ovat saaneet nähdä paljon ”epätäydellisyyttä”. Äitikin on vain ihminen, jolla ei aina mene ihan putkeen, mutta silti hän rakastaa.

”Tämäkin on yksi niistä monista syistä, miksi terapiassa käyn. Äitiys.”

Kukaanhan ei ole ensimmäisen lapsen syntyessä valmis vanhempi, vaan nimenomaan siitä se vanhemmaksi kasvaminen vasta alkaa. Osa kompuroi vanhemmuuden hieman kivikkoisemman polun, osa sujahtaa tähän rooliin niin, ettei tee heikkoakaan.

Tämäkin on yksi niistä monista syistä, miksi terapiassa käyn. Äitiys. Jaksan kuitenkin uskoa, että hyvä tästä vielä tulee. Lapset kasvavat ja kehittyvät, minä kasvan ja kehityn. Yhdessä menemme eteenpäin, toisiltamme oppien.

Vahvuuteni äitiydessä

On mulla äitinä ne hyvätkin puolet ja vahvuudet, jotka toivottavasti pääsevät tässä pikkuhiljaa enemmän oikeuksiinsa.

Koen yhä enemmän olevani vahvimmillani näiden hieman isompien lasten kanssa eikä hoivaviettini ole aktivoinut kaipaamaan enää yhtään lisää hoivattavaa tai sylissäni nunnutettavaa, ei edes niitä karvalapsia 😀 Koskaan ei tietenkään pidä sanoa ei koskaan, mutta itseäni olen oppinut paremmin kuuntelemaan 🙂

Kroppani ja mieleni alkavat löytämään tasapainon pikkulapsiajan jälkeen. Olen lapsilleni tarvittaessa läsnä, lähellä, halaan, asetan rajat, kuulostelen herkällä korvalla fiiliksiä, osaan asettua lapsen asemaan, mutta samalla olen saanut enemmän omaa tilaa ja mahdollisuutta hengittää. Tässä samalla myös lapset oppivat, että heilläkin on oikeus ottaa oma tilansa ja asettaa omat rajansa.

Nämä on näitä mm. introvertti ja erityisherkän äidin piirteitä. Oman tilan tarve on valtava ja tämän olen pikkuhiljaa hyväksynyt, kunhan olin ensin tarpeeksi monta vuotta asian kanssa kipuillut ja syyllistänyt itseäni. Ja muutkin olivat syyllistäneet.

Myöhemmin olen tajunnut, että introverttiys ja erityisherkkyys ovat myös voimavaroja äitiydessä, kunhan niiden kanssa tulee sinuiksi, hyväksyy nämä puolet itsessään ja opettelee ammentamaan niistä voimaa sekä pitämään huolta omasta jaksamisestaan.

”Tietä ei voi tasottaa valmiiksi, heidänkin on opittava ottamaan ikätasoisesti vastuuta ja huolehtimaan omista asioistaan.”

Annan tilaa myös lapsilleni. Äidin tehtävänä ei ole koko ajan höösätä heidän ympärillään ja olla ihan kaikessa mukana, mitä he tekevät, varsinkaan heidän kasvaessaan! Heillekin on suotava mahdollisuus pikkuhiljaa itsenäistyä, toimia omin päin. Tietä ei voi tasottaa valmiiksi. Heidänkin on kompuroitava sekä opittava ottamaan ikätasoisesti vastuuta ja huolehtimaan omista asioistaan tietäen samalla, että heitä rakastetaan ja aina löytyy taustatuki.

Lapset ovat meillä lainassa vain. Aikanaan heidän pitääkin nousta siivilleen ja lentää pesästä, äidinkin on sitten osattava pärjätä omillaan. Lasten ollessa pieniä ja myöhemmin nuoria, näitä asioita yhdessä harjoitellaan pikkuhiljaa, mutta joka tapauksessa me kaikki tarvitsemme tilaa kasvaaksemme. Olemme erillisiä yksilöitä, emme yksi ja sama. Ihan niin kuin parisuhteessakin.

Tunnenko haikeutta pikkulapsiajan jäädessä taakse?

Tietynlaista haikeutta on ilmassa toki, mutta haluaisinko peruuttaa ajassa taaksepäin? En. Tämä oli nyt tämä ajanjakso ja mennään kohti seuraavaa 🙂

Saahan sitä jatkuvasti kuulla, että ”Nauti nyt, lapset ovat vain kerran pieniä! Tuut vielä katumaan näitä sun ajatuksia”.

Aijahas. Hyppään nimittäin nykyään kuvitteellisesti paljon taaksepäin, jos mulle tullaan kertomaan, miten mun pitäisi/saan tuntea ja ajatella 😀 Tai miten tulen tulevaisuudessa tuntemaan ja ajattelemaan.

Joidenkin ihmisten on vain tosi vaikea hyväksyä sitä, että kaikki eivät ajattelekaan tai koe asioita niin kuin esimerkiksi he itse. Toisten mielestä pikkulapsi- ja kotiäitivuodet ovat parasta ikinä, mutta ei ne kaikkien mielestä ole. Ja mie sitten taas ymmärrän kyllä, miten joidenkin mielestä se on parasta aikaa ihmiselon aikana.

Olisi todella tärkeää oppia hyväksymään erilaisuutta niin itsessä kuin muissakin. Vanhemmuuden ei pitäisi olla mitään vastakkainasettelua, vaan jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa, koska yhtä ainoaa, oikeaa tapaa toimia ei ole.

Niitä hyviä asioita, kun pikkulapsiaika jää taakse

Tässähän on monia hyviä asioita, kun lapset kasvavat ja siirrymme aikaan, jolloin meillä on talossa kaksi alakoululaista lasta.

• Enää ei tarvitse vastailla kysymyksiin tai perustella kenellekään, että miksi lapsi on yökylässä ollessaan x ikänen, miksi olet töissä lasten ollessa pieniä, miksi imetät vielä / et imetä, miksi miksi miksi??

Nykyään kukaan ei juurikaan enää kysele mitään eikä kyseenalaista, tai ainakaan tule niitä päin naamaa sanomaan. Nämä tällaisethan ovat asioita, jotka eivät oikeasti kenellekään perheen ulkopuoliselle kuulu. Puhtaasta uteliaisuudestaan ja kiinnostuksesta sekä vertaistuellisesta näkökulmasta toiset toki kyselevät, mutta äitiyden maailmassa nämä sekä moni muu asia myös tuomitaan herkästi.

”Ensimmäisen lapsen kohdalla sitä saattoi vielä itsekin olla aika jyrkkä ja ehdoton joissain asioissa/mielipiteissä, mutta kummasti tässä vuosien varrella ne omatkin ehdottomuudet ovat hälventyneet ja ymmärrys on lisääntynyt todella paljon.”

Nimenomaan äitiyden maailmassa tuomitaan, ei isejä syyllistetä tai kyseenalaisteta koko ajan eikä varsinkaan isät toisiaan! Päinvastoin!

Äitiyden maailmassa sitä toisinaan kuulee tätä ihanaa: ”Ei millään pahalla, mutta….” Noh, eipä niin ei pahalla, mutta jos kuitenkin pikkasen, että pääsee näpäyttämään 😀 Ja tästä on ihan omakohtaista kokemusta sekä mitä on saanut sivusta seurata muita äitejä.

Ensimmäisen lapsen kohdalla sitä saattoi vielä itsekin olla aika jyrkkä ja ehdoton joissain asioissa/mielipiteissä, mutta kummasti tässä vuosien varrella ne omatkin ehdottomuudet ovat hälventyneet ja ymmärrys on lisääntynyt todella paljon.

• Lapset alkavat pikkuhiljaa pärjäämään keskenään kotona joitain aikoja.

Ei tarvitse lähitulevaisuudessa miettiä niin paljon mun ja miehen aikatauluja. Esimerkiksi, jos itse olisin lähdössä lenkille/treffaamaan ystävää/lääkäriin/jollee muulle omalle menolle ja toinen onkin vielä töissä, niin tietää, että siellä kotona ne lapset hetken pärjäävät.

Tai jos meillä nyt sattuisi olemaan joku sellainen meno, jonne helpompi mennä vain kaksin, niin ei tarvitse olla mummoja tms. hälyttämässä hoitoapuun. Onnistuu sellaiset lyhyet pyrähdykset aikuistenkin kesken. Ja tietysti pojilla lisääntyy ihan kavereidenkin kanssa oleminen, jolloin heitäkään ei niin paljon kotona välttämättä näy.

• Ei tarvitse enää muistaa varata hoitoaikoja päiväkotiin eikä sen osalta juosta ”kello kaulassa”.

Ekaluokkalaisellemme on varattu aamu- ja iltapäiväkerhopaikka, joista varsinkin iltapäiväkerhoa tulemme käyttämään enemmän. Lapsi voi olla siellä jonnekin tiettyyn kellonaikaan asti, syödä välipalan ja tehdä läksyt, ja jossain kohtaa hän (toivottavasti) osaa kerhosta kävellä itse / veikan kanssa kotiin eikä tarvitse edes hakea.

Silti niin rakkaat

On ne pojat joka tapauksessa rakkaita. Hitosti on hyviä puolia heissä. Veljekset, toisaalta samanlaiset, mutta toisaalta niiiin erilaiset. Se, mikä toimii toisella, ei todellakaan toimi toisella. Silti huumorintaju on heillä samankaltainen ja he viihtyvät toistensa seurassa, toki yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä, koska sisarukset.

Isoveli on kuitenkin aina ollut pikkuveljensä sankari ja isoveli otti aikanaan pikkuveljen ihanasti vastaan perheeseen, piti omalla tavallaan huolta ja pitää edelleen. Siitä olen kiitollinen, että olemme saaneet lapset, jotka oikeasti viihtyvät toistensa seurassa ja toivottavasti näin tulee olemaan jatkossakin.

Silti. Silti olen todella kiitollinen, että perheessämme on pian kaksi koululaista ja voin sanoa pikkulapsiajalle:

”Heippa! Kiitos kaikesta, mitä opetit. Ei muistella pahalla.”

Rakkaudella Henna

 

4