”Istu alas ja kirjoita” – pelosta ja häpeästä huolimatta

Tässä minä nyt sitten istun ja kirjoitan. Ainakin yritän kirjoittaa. Jospa annetaan mennä vain, ajatuksen virtana. Jostain se on lähdettävä.

Minähän siis uskon vahvasti, että perinteiset blogit vielä nousevat uudestaan enemmän pinnalle. Muut alustat, kuten esimerkiksi Instagram, ovat nopeatempoista, pikana vaihtuvaa sisältöä. Informaatiotulva on valtava ja sitä tulee monesta suunnasta nykyään.

Yhden Instagram-julkaisun elinkaari ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä, muutamassa päivässä se on hukkunut kaiken muun, uuden alle. Näihin julkaisuihin saatetaan kuitenkin käyttää valtavasti aikaa: kuva, sen käsittely, teksti, sen muokkaaminen – ja silti käyttäjille se kyseinen julkaisu ei montaa päivää feediin hypi esille.

Ei blogit mihinkään lopullisesti kuole tai häviä

Lähiömutsi eli Hanne kirjoitti joku aika sitten postauksen, jonka otsikkokin oli hyvä ja sai minut ahmimaan koko tekstin: ”blogit ovat someajan hidas mediaväylä”.

Blogitekstit jäävät elämään internetin syövereihin ja tiettyjen postausten äärelle löydetään vuosienkin päästä. Oma blogialusta omalla domainilla on myös oikeasti oma, johon laitetaan rahaa kiinni.

Itselläni on muutama postaus, joihin tuntuu tasaisesti löytävän lukijoita, vaikka niiden kirjoittamisesta on parisen vuotta. Blogi ei myöskään ole mitenkään aktiivisesti päivittynyt tässä välissä, mutta silti niitä lukijoita löytyy.

Olen blogini halunnut säilyttää, koska koen tämän olevan itselleni yksi väylä raivata omaa ääntäni enemmän esiin. Blogi ja sen yhteyteen vahvasti noussut instagram-tilini ovat olleet olennaisia työkaluja tässä matkallani.
Koska kirjoittaminen on yksi lahjoistani, on oikeastaan hukkaan heitettyä olla käyttämättä sitä myös tähän prosessiin.

Mikä on esteenä kirjoittamiselle?

On toki ihan syitäkin, miksi blogi ei ole päivittynyt niin ahkerasti.

Ensinnäkään en ole osannut raivata blogille aikaa. Olen ehdottomasti luovimmillani iltaisin, juuri silloin, kun on lasten iltatoimien aika, hah 😀

Mutta näin se on. En mie jaksa alkaa vääntämään tekstiä/tekstejä silmät ristissä sen jälkeen, kun lapset on saatu sänkyihinsä. Tässä siis itsellä opettelun paikka, että alan ottamaan edes kerran viikossa kirjoitushetken juuri silloin, kun tunnen oloni luovaksi, olkoonkin lasten iltatoimien aikaan.

Olenhan minä silloin läsnä – en ehkä henkisesti, mutta paikalla kuitenkin. Tosin, ei paljon eroa perus arki-illasta 😀

Luovuuden hetkiä voisi enemmän kuulostella muulloinkin päivien aikana. Kirjoittaa edes vähän ylös ajatuksia, jotka sitten paremmalla ajalla muokkaantuisivat minun tyylisiksi, pidemmiksi teksteiksi.

Toisekseen, olen ollut lukossa ja pelännyt. Hitto vie, miten onkin ärsyttävää! Joskus aikanaan kirjoitin blogia hyvällä flowlla ja fiiliksellä, paljon sain jäsenneltyä ajatuksiani sekä kirjoitettua vertaistuellisia tekstejä. Olin blogista ja sen teksteistä YLPEÄ!

Sitten annoinkin ihan muutaman ihmisen vaikuttaa siihen, että menin lukkoon. Kirjoitusflow hävisi, omat ajatukset ja kokemukset hävettivät – sitä mukaan, kun niitä myös mitätöitiin toisten toimesta. Oletettiin, luettiin rivien välistä, suoraan sanottuna tahalleen ymmärrettiin väärin.

Tuli lukot. Tuli pelko. Tämä jos mikä on surullista, koska aloin tietyllä tapaa häpeämään omaa taitoani, mutta entisestään myös ihmistä sen taidon takana eli itseäni. Annoin muutamien ihmisten vaikuttaa liikaa siihen, miten tätä hommaa teen ja minkä arvon annoin taidolleni ja ylipäänsä blogille.

Hemmetin surullista. Todella surullista, mutta näin ne toiset ihmiset voivat saada myös tuhoa aikaan. Ehkä jopa helpommin kuin sitä hyvää ja kannustavaa, eteenpäin vievää.

Kolmanneksi, olin tuossa taannoin pidempään suhteellisen rikki ja hajalla, jolloin ei tuntunut hyvältä kirjoittaa ja avata ajatuksiaan. Kun joskus kritisoidaan, miksei ihmiset kirjoita ja avaa itseään enemmän juuri silloin, kun ovat rikki, vaan vasta sitten toipumisen matkalla ja vahvistumisen jälkeen – on sille syynsä, miksi näin.

Silloin kun ihminen on rikki ja hajalla, on hän todella haavoittuvassa tilassa. Siihen tilaan ei tarvita ihmisiä, jotka tekevät omia olettamuksiaan, tyrkyttävät ”hyvää tarkoittavia” neuvojaan tai vähättelevät toisen kokemuksia. Siinä tilassa on parempi pysyä omassa, suojaisassa poterossaan. Se on tervettä itsesuojelua ja omien rajojen vetämistä.

Toki ymmärrän tämän näkökulman, että osa kaipaisi niitä vertaistuellisia kokemuksia ja ajatuksia myös sieltä hetken sisältä, juuri sieltä oikeasti syvältä, jolloin ollaan oikeasti kiinni niissä tietyissä tunnekokemuksissa. Onneksi heitäkin rohkeita on, jotka tämän pystyvät tekemään. Kiitos siitä heille.

Neljäntenä syynä voisin mainita turhan täydellisyyden tavoittelun. En ole ammattibloggaaja, en toimittaja, en ylipäänsä asiantuntija. Olen ihan vain tavallinen Henna, joten siltä täällä blogissakin saa näyttää ja kuulua. Täällä ei ole virallisia artikkeleita, vaan postauksia, ajatuksen virtaa.

Jos joku kaipaa ammattimaista tekstiä, voi etsiä sitä jostain muualta. Minulle tämä on harrastus, josta en saa muuta kuin (enimmäkseen) hyvää mieltä.

Tästä blogista ei jatkossakaan saa ”kevyttä hömppää”, koska mie en vain pysty sellaiseen 😀 Olen pohdiskelija, tarkkailija, syvällinen tyyppi ja se saa näkyä. On myös osattava ottaa rennommin. Mietittävä niitä aikoja, jolloin tekstien kirjoittaminen oli helppoa.

Olen vahvistunut ja nyt kirjoitan, mutta minulla on myös rajani

Verrattuna vaikka vuoden takaiseen, olen vahvistunut ihmisenä, ihan todella paljon. Olen löytänyt omaa itseäni paremmin, toipunut, asettanut ja vahvistanut rajojani sekä ympäröinyt itseäni ihmisillä, jotka tukevat tätä matkaa.

Kuvailenkin nykyistä olotilaani suojakuplassa olemiseksi, koska sitä se on. Eliminoin tietyiltä osin ympäriltäni asioita, jotka eivät tue jaksamistani tai edesauta prosessiani, eikä tässä toimintatavassa ole mitään väärää.

Ympärilläni on ihan valtavan paljon hyvää ja pikkuhiljaa olen uskaltanut turvallisessa ilmapiirissä olemaan sellainen kuin olen. Suojakuplassani olen vahvistanut itseäni samalla kun olen tarkkaillut ympäröivää maailmaa.

Sen, mitä näen ja mitä olen kokenut, vahvistavat sitä mielikuvaa elämästä, jota kohti olen pienin, osittain vakain, mutta osittain haparoivin askelin menossa.

Ja nyt jos koskaan on myös aika ottaa blogi isommin osaksi tätä matkaa. Haaveet eivät tule todeksi, jos niitä kohti ei uskalla mennä ja tavoitella.

Niin ja hei kiitos te, jotka kannustatte ja puskette eteenpäin.

Rakkaudella
Henna

3