Jos joku olisi minulle ennen lapsia kertonut, että olen introvertti, olisin nauranut hänelle. Koin olevani hyvinkin sosiaalinen ja kaipaavani ihmisiä ympärilleni. Olin se reipas ja lähes aina hyväntuulinen ihminen, joka jaksoi jutustella yhdelle jos toiselle niitä näitä.
Oman itsetuntemukseni lisääntymisen myötä voin näin kymmentä vuotta myöhemmin, kahden pojan äitinä todeta:
Ihana kun on saanut tulla ”ulos kaapista” oman introverttiyden kanssa!
Introvertti mielletään usein ujoksi ja täysin omiin oloihinsa vetäytyväksi. Ihmiseksi, joka ei paljon jaksa muiden kanssa kommunikoida ja murahtelee epämääräisiä vastauksia. Ihan näin mustavalkoinen asia ei kuitenkaan ole 😉
Minua edelleenkin kuvaillaan sosiaalisena, iloisena, reippaana ja kaikkien kanssa toimeen tulevana. Ja tällainen minä olenkin! Silti näiden kaikkien takana olen myös hyvin vahvasti introvertti. Vahvemmin kuin olin itse ensin aikanaan ajatellutkaan.
Internetin syövereistä löytämästäni introverttitestistä sain tulokseksi, että olisin lähes 100 prosenttinen introvertti.
Introverttiyden piirteet itsessäni
Pidän ihmisistä, mutta valikoin tarkemmin, keille annan itsestäni enemmän. Tietyt ihmiset yksinkertaisesti uuvuttavat ja vievät energiaani aivan älyttömästi. Jos saan heihin jollain tavalla etäisyyttä, kestää minun toipua heidän energiasyöpöstä vaikutuksestaan pitkän aikaa.
Minusta on ihana jutella ihmisten kanssa, olenkin sellainen pälpättäjä toisinaan, mutta en esimerkiksi välttämättä jaksa maanantaiaamuisin töissä jutella niitä näitä ja vaihtaa viikonlopun kuulumisia. Riippuen toki, millä jalalla olen herännyt ja kuka saa mun maanantailukon aukeamaan.
En muutenkaan jaksa jatkuvaa smalltalkia, vaan kaipaan syvällisempiä keskusteluita, kahden kesken. Pohdintaa elämästä ja ihmisyydestä. Sytyn keskusteluista, joissa käydään läpi erilaisia näkökulmia ja esimerkiksi pohdintaa ihmisten erilaisista käyttäytymismalleista.
Saan paljon keskusteluista, joissa puolin ja toisin avaudutaan itselle kipeistä tai aroista asioista.
Joskus haluan olla myös ihan hiljaa. Olen pohdiskelija ja ajattelija. Tarvitsen hiljaisia hetkiä, jotta pystyn jäsentelemään ajatuksiani. Jos puhun itse koko ajan tai kuuntelen, kun joku toinen puhuu, eivät mun omat ajatukset pääse aina ääneen. Ja sekin uuvuttaa, kun ei saa itselleen rauhaa kuunnella itseään.
Kun olen toimistolla töissä, en halua olla täysin ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta tarvitsen kuitenkin sen oman rauhan ja tilan tehdä töitäni. Jos en saa omaa tilaa ja rauhaa tehdä töitä, ei mulla myöskään ole työtehoa, kun uuvun jatkuvasta pälätyksestä ja keskeytyksistä.
Tämän takia myös korona-aikojen jäljiltä oleva, nykyinen hybridimalli on aivan loistava! Osan viikosta olen kotona etätöissä (hiljaisuudessa!), osa viikosta toimistolla heittämässä hyvää juttua työkavereiden kanssa.
Pelkkää etätyötä en enää jaksaisi ja viisi päivää viikossa konttorillakin on hieman liikaa. Siksi tämä hybridimalli on se, joka sopii aivan loistavasti minulle! 🙂
Kaipaan paljon omaa tilaa. Kaipaan ja tarvitsen töiden sekä perhe-elämän lisäksi hetkiä yksin, jotta voin ladata akkujani. Perhe-elämä vaatii oman osansa, kun lähes koko ajan pitäisi jollain sivukorvalla jaksaa sitä lasten normaalia hälinää ja toimintaa.
Tämän takia joskus päivät ovat suhteellisen raskaita, jos ei omaa rauhaa juurikaan päivän aikana saa. Illalla sitä on aivan poikki ja seuraavana päivänä kuljen kuin henkisessä krapulassa kiukutellen ja äksyillen.
Jos näitä päiviä on tarpeeksi monta putkeen, katkeaa mulla monesti ns. ”kamelin selkä” eli pinna eli hermot ovat riekaleina.
Introverttiyden huomaaminen äidiksi tulemisen jälkeen
Kuten alkuun totesin, ennen lapsia olisin luokitellut itseni ekstrovertiksi, vaikkei nyt sinänsä itseään tarvitse mihinkään välttämättä luokitella.
Olinhan se puhelias, reipas, iloinen ja sosiaalinen tyyppi. Tietysti ennen lapsia oli arjessa sitä aikaa palautua ja olla yksin. Töiden lisäksi kun ei paljon muuta elämää ollut, sai aina illat palautua rauhassa telkkaria katsellen.
Kun sitten esikoisen vauva-aikana aloin ihmettelemään, miksi olo on toisinaan niin ahdistunut ja miksi en jaksanut nuuhkutella ihanaa vauvaani koko ajan, koin huonoa omatuntoa.
Kaikki muut tuntuivat jaksavan ja vauva-aika kaikkien tiiviiden pesimisien kanssa oli vain niin ihanaa ja ihanaa. Ja kuinka monet kerrat itse itkin vauva sylissäni ihmetellen niitä kaikkia tunteitani. Mietin, mikä minussa on vikana?!
Vauvan kasvaessa taaperoksi, hän alkoi epäsäännöllisen säännöllisesti olemaan yökylässä isovanhemmillaan (niin ikävä tätä aikaa!). Tunsin huonoa omatuntoa, kun yökylään jättäminen ei tuntunutkaan niin vaikealta ja tuntui todella hyvältä ladata henkisiä akkujani.
En mie oikein osannut lasta ikävöidäkään, kun tiesin eron hetkiemme olevan vain väliaikaista. En ole se äiti, joka katselee lastensa kuvia ollessaan heistä erosta.
Esikoisemme kanssa olimmekin noin muuten kuin symbioosissa eli mulla ei ihan hirveästi ollut omia menoja ilman häntä. En käynyt esimerkiksi lenkillä, kaupassa tai kyläilemässä yksinäni.
En silloin ottanut arjessa niitä pieniä omia hetkiä, jotka loppupeleissä kantavat pitkälle.
Syvempi symbioosimme esikoisen kanssa hajosi, kun palasin töihin hänen ollessaan 1v8kk ja olimme arkipäivisin erossa sen seitsemän tuntia.
Myöhemmin lapsia oli kaksi, joista se uusinkin vauva kasvoi taaperoksi ja hänestä(kin) alkoi lähtemään ääntä ja hänkin tarvitsi paljon äitiä.
Mietin, miksi en jaksa sitä perhe-elämän normaalia hälinää ja kaikkea, mitä siihen liittyy? Miksi uuvuin siitä niin kovasti ja miksi tunnuin kaipaavan koko ajan omaa aikaa? (sitä kuitenkaan tarpeeseen verrattuna tarpeeksi ottamatta)
Koin olevani todella itsekäs äiti ja ylipäänsä itsekäs ihminen.
Aloin googlettelemaan asiasta. Eksyin erilaisille introverttiydestä kertoville sivustoille ja erilaisiin blogeihin, jotka asiaa käsittelivät.
Tunnistin itseni niin monesta! En ollutkaan haitallisesti itsekäs. Olenkin introvertti, jonka käyttäytyminen ja tarpeet joissakin tilanteissa saattavat muiden silmissä vaikuttaa itsekkäältä.
Tähän samaan syssyyn jonkunasteinen erityisherkkyys ja ”tuntosarvet ojossa kulkeminen”, niin ilmankos sitä pikkasen välillä uuvuttaa.
Introverttiyden hyväksyminen tuo helpotusta elämään
Omaa elämääni on kuitenkin nyt helpottanut, kun olen myöntänyt itselleni, ettei mun aina tarvitse olla se puhelias, iloinen, reipas ja sosiaalinen.
Voin olla se hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä, yksinäisyyttä sekä hiljaisuutta tarvitseva, joka ei aina jaksa ihmisiä tai omaa perhettään ja se on ihan todella OK eikä siitä pidä kantaa syyllisyyttä.
Olen paljon somessa ja pidän yhteyttä ihmisiin viesteillä. En tykkää soitella tai puhua puhelimessa. Mieluummin näen sitten livenä.
Vaikka on ihana nähdä ihmisiä myös ihan livenä, tykkään myös siitä, että voin kirjoittaa viestillä kuulumisiani silloin, kun se minulle sopii. Mun ei tarvitse koko ajan olla fyysisesti ihmisen lähellä, mutta voin olla kaukaa lähellä.
Olen alkanut asettamaan rajoja ja kuuntelemaan itseäni. Keho ja mieli kyllä osaavat kertoa, milloin käydään liikaa kierroksilla ja milloin on päästävä ottamaan enemmän niitä hiljaisia hetkiä. Viihdyn nykyään todella hyvin ihan omassa seurassani!
Ei silti se oma aika tarvitse vähimmillään olla muuta kuin puolen tunnin kävelylenkki tai edes pieni hetki yksin kotona hiljaisuudessa.
Luonnossa oleminenkin on todella ihanaa, pienikin hetki metsässä tai joen rannalla auttaa. Itselläni valokuvaus luonnossa on yksi akkuja lataava asia.
Ihan luksusta onkin sitten se, jos edes pari kertaa vuodessa saa pojat yökylään!
Pojat ovat muutenkin paljon isänsä perään, joten eihän minua todellakaan aina edes tarvita tässä. Silti päässäni on edelleen välillä se huono omatunto oman ajan ottamisesta, koska olenhan äiti ja läpäläpäläpä…
Introvertti äiti EI ole huono äiti, vaikka osa tätä mieltä onkin. Se onkin heidän mielipiteensä.
Tyyliselleni ihmiselle esimerkiksi pikkulapsiaika voi olla todella kuluttavaa aikaa ja mielestäni äitien introverttiys ja/tai erityisherkkyys olisi paremmin huomioitava äitien jaksamisen kannalta. Näiden tiettyjen asioiden ja tarpeiden sivuuttaminen voi johtaa uupumukseen ja masennukseen.
Omien lasteni kasvettua jo koululaisiksi, itsellä oman tilan ja hiljaisuuden ottaminen ovat helpottuneet. Myönnän, otan niitä mahdollisuuksien mukaan paljon.
Välillä pojat onneksi viihtyvätkin arki-iltaisin omissa menoissaan eikä äitiä muutenkaan tarvita enää ihan koko ajan.
Ja esimerkiksi siellä toimistolla ollessani hyväksyn sen, ettei mun tarvitse koko ajan hakeutua muiden seuraan tai että joskus vain vedän työhuoneeni oven kiinni ja olen hetken ihan rauhassa.
Kaikki me olemme erilaisia ja jokainen voi itseensä tutustuessaan löytää ne tietyt piirteet, jotka tunnistaessa (ja hyväksyessä) oma elämä voi hieman keventyä.
Juttu kirjoitettu alun perin 01/2020, päivitetty 02/2023. Tässä kolmessa vuodessa lapset ovat kasvaneet 7- ja 10-vuotiaiksi.
Lue myös:
Hidasta elämää: Sosiaaliset introvertit ymmärretään usein väärin
9
Ajatuksia herättävä teksti. Itsekin luulin olevani ekstrovertti, mutta testi oli hämmentävä ja toista mieltä. Olenkin enemmän introvertti. Omaa tilaa en kaipaa siinä määrin mitä yleisesti ajatellaan introvertistä.
Tykkään enemmän kahdenkeskisistä syvemmistä keskusteluista samanhenkisten ihmisten kanssa. Porukassakin tykkään olla, jos tyypit ovat tosiaan samanhenkisiä.
Käsittelen asioita paljon kirjoittamalla, aina ei löydy sellaista henkilöä, jonka kanssa voin jakaa asioita juuri sillä hetkellä, kun ne ovat akuuteimpia.
Töissä kuulun tiimiin ja se on huippujuttu, mutta varsinainen työ tehdään pääsääntöisesti yksin asiakkaiden kanssa. Iltavuorossa ja viikonloppuisin työskennellään myös yksin. 2-3 h menee päällekkäin toisten/toisen työntekijän kanssa. Välillä työskentelen myös paikassa, jossa on aina vähintään kaksi työntekijää vuorossa. Sekin työ sujuu, mutta siihen pitää ottaa erilainen asenne, kun on tottunut työskentelemään yksin.
Eilen latasin Idiootit ympärilläni äänikirjan. Luonnejutut kiinnostaa paljon, miksi joku käyttäytyy jollakin tavalla. Kirja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. 👍
Kiitos Maisa kommentistasi! 🙂
Mun mielestä on hienoa, miten itsestään voi oppia uusia asioita, jos vain antaa siihen itselleen mahdollisuuden. Näin sitä voi tapahtua hienoa kasvua ja kehitystä. 🙂
Luin noin vuosi sitten Idiootit ympärilläni -kirjan. Kirja oli todella hyvä. Oman työni puolesta olen paljon tekemisissä erilaisten (ja tämän kirjankin mukaan eri väristen) ihmisten kanssa. Kirjan luettuani mun on ollut helpompi ymmärtää työkavereitani entistä paremmin, jolloin pystyn palvelemaan heitä paremmin 🙂 Kirjan luettuani myös ymmärrän, miksi en haluaisi olla tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä tai miksi tietynlaiset ihmiset saavat mulle tietynlaisen olon.
Täällä myös yksi sosiaalinen introvertti👋 Kiitos tekstistäsi! Paljon samaistuttavaa. Jotenkin kolahti tuo sana itsekkyys – miksi sitä kokeekin huonommuutta tai itsekkääksi itsensä, kun tarvitsee omaa tilaa ja ottaa sitä.
Töissä kahvitauot eivät aina virkistä ja sitten koen huonoa omaatuntoa, jos en mene niihin. Olen kyllä työkavereille yrittänytkin kertoa, että ei johdu teistä, jos olen ”omissa maailmoissani”.
Olen aloittanut itsekin blogin kirjoittamisen, koska tykkään pohtia asioita. Tekstiäsi mielellään jakaisin. Siis kiitos❤️
Kiitos Kirsi kommentistasi ❤
Täytyykin käydä tutustumassa blogiisi. Ilman muuta ja mielellään tekstiäni saa jakaa ❤
Itsekkyyden tunne on ikävä tunne. Ja se huono omatunto. On kuitenkin hienoa, että työkavereillesi kerrot, ettei johdu heistä, jos olet joskus omissa maailmoissasi. Mun mielestä se kertoo siitä, että kunnioitat työkavereitasi ❤