
Syksyä elämän eri väreissä osa 1: Hyvästit kissavanhuksellemme
Menneeseen syksyyn on liittynyt paljon asioita ja erilaiset tapahtumat ovat seuranneet toisiaan. Kirjoitin syyskuussa yleisiä kuulumisiani ja tämän kyseisen kirjoituksen jälkeen alkoikin tapahtumaan kaikenlaista hurjalla vauhdilla.
Tarkoituksenani oli ensin kirjoittaa nyt vain yksi postaus kaikkiin tapahtuneisiin liittyen ja hieman kuroa omiakin ajatuksiani selvemmiksi, mutta tekstiä olisi tullut niin paljon, ettei kukaan olisi jaksanut ajatuksella lukea loppuun asti. Parempi siis pilkkoa sitä kaikkea edes pariin eri postaukseen – ja onpa hyvä syy taas kirjoitella, ajatuksen virtana, omassa tahdissa.
Joka tapauksessa, yksi isoimmista ja kipeimmistä menneen syksyn tapahtumista oli luopuminen kissavanhuksestamme.
Kun kissa aikanaan taloon ja perheeseen saapui
Miku-kissa on lokakuussa 2005 haettu Korian eläintalolta. Tuolloin 5 kk ikäinen karvakaveri valloitti mun ja miehen sydämet saman tien. Kissasta näki jo silloin, että siinä on varmaankin sosiaalinen ja vauhdikas kaveri, joka ihan selkeästi halusi meidän mukaan 😀 Meidän vierailun aikana muut eläintalon kissat kurkkivat varovasti piiloistaan, Miku oli isosti esillä ja kiehnäsi itseään lasia vasten. Kulki edes takaisin häntä pystyssä asenteella: ”OTTAKAA MINUT MUKAAN!”
Mikusta tulikin vähän niin kuin minun kissa. Olimme varsinkin pari ensimmäistä vuotta kuin paita ja perse, kattila ja kansi. Vietin tuolloin paljon aikaa mieheni kotitalossa ja kissa kulki siinä meidän muiden mukana. Nukkui vieressä ja yleensä hakeutui ihmisten lähelle. Luonnehtipa jotkut vieraat, että ihan kuin olisi pieni koira talossa, kun Miku oli kissaksi niin sosiaalinen ja kulki pitkin pihapiiriäkin perässä.

Karvakaveri oli ulkokissa ja loppujen lopuksi hänellä oli aina melko pieni reviiri. Ei lähtenyt päiväkausia kestäville reissuille eikä tarvinnut olla huolissaan, että missähän tuo menee. Kesäisinkin vähintään kerran päivässä hänestä oli joku näköhavainto – yleensä viimeistään silloin ilmestyi esiin, kun joku autoista kurvasi pihaan.
Miku oli enemmänkin aikuisten ihmisten kaveri. Lapsista ei niinkään välittänyt, ovathan he kovaäänisiä ja arvaamattomia liikkeissään. Koskaan Miku ei kuitenkaan kenellekään mitään pahaa tehnyt. Jos ei tykännyt, väisti hän takavasemmalle ja mieluiten suoraan ulos asti, siellä sai olla rauhassa.
Miku eli koko elämänsä siellä, minne hänet alun alkaen haettiin, eli miehen kotitalossa, siellä maaseudulla. Kun miehen kanssa muutimme virallisesti yhteen kesällä 2007, emme ottaneet kissaa mukaamme, koska hän oli tottunut elämään siellä maalla, villinä ja vapaana.

Onnettomuus ja toipilasaika
Keväällä 2021, pääsiäisen aikoihin Miku oli ottanut isommin yhteen ilmeisesti ketun kanssa. Pääsi tuolloin jollain ihmeellä karkuun saalistajalta, mutta loukkaantui melko pahasti. Pitkäperjantaina hän vietti useamman tunnin eläinsairaalassa ja minä ajelin autolla ympäri Kouvolaa, kun en osannut mennä kotiinkaan odottamaan.
Miku tuli meille kotiin toipumaan. Mun etätyöt mahdollisti sen, että pystyin huolehtimaan reppanasta, lääkitsemään ja puhdistamaan haavoja useamman kerran päivässä. Häntä ei tarvinnut yksin jättää. Ensimmäisen viikon ajan Miku nukkui saunan lauteiden alla ja tilanne näytti aika huonolta. Mietin monesti, tokeneeko hän siitä ollenkaan.

Pikkuhiljaa vointi alkoi kohentumaan ja parin uuden eläinlääkärikäynnin jälkeen saatiin haavatkin viimein parantumaan. Samalla toipumisaika muuttui pysyvään asusteluun meidän luonamme ja varsinkin pojat olivat innoissaan karvakaverin läsnäolosta. Mikulle tehtiin terassimme yhteyteen oma ulkotarha, jossa varsinkin kesällä vietti suurimman osan ajasta. Sisällä kävi vain syömässä.
Miku ei kuitenkaan täysin toipunut keväisestä onnettomuudesta ja samaan aikaan erilaiset vanhuuden vaivat alkoivat olemaan yhä enemmän läsnä. Mikun vointi ja yleiskunto heikkenivät pitkin syksyä. Pian hän alkoi olemaan vain varjo entisestään – siitä erittäin aktiivisesta ja sosiaalisesta karvakaverista, jollaisena olimme hänet oppineet tuntemaan kaikkien näiden vuosien aikana.

Raskas päätös ja eutanasia
Oli tehtävä raskas, mutta Mikun kannalta oikea päätös. Syyslomallamme, eräänä lokakuisena päivänä vein Mikun eläinlääkäriin ja hänet nukutettiin lopulliseen uneen.
Toimenpiteen suorittanut eläinlääkäri oli ihanan sympaattinen ja taisi näkyä kyynel hänenkin silmäkulmassaan. Miku oli rauhallinen alusta asti, ei edes ensimmäistä rauhoittavaa piikkiä säpsähtänyt. Hän varmaan itsekin jotenkin ymmärsi, että viimein oli luvassa pääsy pois vanhan kissan ruumiista.
Silittelin itkien Mikua koko toimenpiteen ajan ja pian tunsin, miten hänen sykkeensä hiipui pois, lopullisesti. Olin tätä ennen kuiskannut hänelle kiitokset näistä 16 vuodesta, jotka hän kanssamme vietti ja toivotin hyvää matkaa kohti kivuttomia oloja sekä kevyempiä saalistusmaita.


Pojillemme Mikun lähdöstä olin kertonut saman päivän aamuna. Kerroin, että Miku on jo todella vanha eikä hänellä ole oikein enää hyvä olla. Pojat saivat itkuisina hyvästellä Mikun ja itse toimenpiteen ajan he olivat mummon sekä vaarin hoivissa. Kun Miku lopulta oli poissa, suuntasimme koko perhe sinne, missä Miku oli elämänsä viettänyt eli mieheni kotitalolle, entisen mummolan maille (mummo ja vaarikin kerkesi syksyllä siirtymään tänne lähemmäs meitä).
Mieheni oli kaivanut Mikulle kunnon hautapaikan, jonne karvakaveri laskettiin laatikossa, pyyhkeisiin käärittynä ja mukana esikoisemme tekemä kortti. Ennen laatikon laskemista hautaan, me poikiemme kanssa vielä annoimme Mikulle viimeiset silitykset.
Haudan täytön jälkeen jokainen meistä asetti ruusut haudalle ja sytytettiin kynttilät. Itkuilta ei todellakaan vältytty tuona lokakuisen harmaana päivänä – eikä nytkään, kun tätä kirjoitan.

Silti minut tavoitti tietynlainen rauha heti Mikun lähdön jälkeen, koska tiesin päätöksen olleen oikea hänen kannaltaan. Enempää ei olisi kannattanut pitkittää. Hän ei enää viimeisinä aikoinaan elänyt onnellista kissan elämää. Olen myös tyytyväinen, että Miku sai lähteä eutanasian avulla ja niin, että kerkesimme hänet hyvästelemään.
Meille Miku oli yksi perheenjäsenistä. Hänellä oli aina se tietty paikka mun sydämessä. Olen ollut lähes 20-vuotias, kun hän on elämäämme tullut, nyt lähentelen 36 vuotta. Näiden vuosien aikana on tapahtunut niin paljon ja siinä se kissa kulki mukana – iloista suruihin, perheemme kasvamiseen, myrskyissä ja myllerryksissä ja niin. Kaikenlaisissa elämän eri väreissä.
Tekipä hyvää kirjoittaa tämä teksti, nyt oli sen aika. Kiitos, jos luit loppuun asti <3
Rakkaudella
Henna

