Syksyä elämän eri väreissä osa 2: Voimauttava valokuvaus

Tämän postauksen omistan ihanalle Outille (Instagram: @outikphotography ) ja hänen ottamilleen valokuville minusta. Muutamia näistä kyseisistä kuvista löytyykin jo aiemmasta postauksesta ja tässä postauksessa sitten oikein ilotulitusta niiden tiimoilta.

Pidempään mielessäni hautunut idea ja haave toteutukseen

Olen jo pidempään haaveillut, että joku joka osaa, ottaisi minusta kuvia. Ihan vain minusta, jossain kauniissa, itseni näköisessä ympäristössä. Osaanhan mie itsestäni hyvät selfiet päräyttää, mutta se ei ole sama asia kuin olla jonkun toisen kuvattavana.

Selfiet ovat toki helppojakin, kun itseään kuvatessa näkee siinä hetkessä omat ilmeet ja osaa etsiä (itselleen) sopivat kuvakulmat. Kun toinen ihminen kuvaa, hän näkee kuvattavan niin kuin muutkin hänet näkevät ja osaa tätä kautta etsiä sekä ohjata kuvattavalle niitä sopivia asentoja sekä ilmeitä.

Minulle ei kuitenkaan ollut ihan sama, kenet haluaisin itseäni kuvaamaan. Olin jo jonkun aikaa somessa ihastellut tuttavani Outin otoksia niin luonnosta, eläimistä kuin ihmisistäkin, joten viimein tuossa kesällä uskaltauduin varovasti kysymään, haluaisiko Outi minua kuvata. Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, kun hän asiasta innostuikin! 🙂

Kuvauspäivä

Alun perin meidän oli tarkoitus hoitaa kuvaukset ulkona loppukesän auringonlaskujen siivittämänä, lämmön helliessä kehoa ja mieltä. Kuinka ollakaan, miten ne päivät ja viikot taas vierähtivätkään niin, ettei saatukaan aikaiseksi lyötyä kuvausaikaa lukkoon kesän aikana. Myönnän tämän olleen myös omasta saamattomuudestani kiinni.

Kunhan sitten otimme Outin kanssa tahtotilaksi hoitaa hommaa eteenpäin, saimme sovittua kuvausajankohdan, joka ajoittui syyskuun puoleen väliin. Alkusyksy oli ollut kaunis ja aurinkoisia sekä suhteellisen lämpöisiä päiviä riittänyt. Toiveenamme oli samanlaista säätä myös kuvauspäivälle.

Kuvauspaikaksi valikoitui Kouvolan Alakylän kaunis ympäristö keskellä peltoja ja Kymijoen rantaa. Paikka on sinänsä itselleni merkityksellinen, kun siellä olemme ystäväni kanssa monet terapiakävelyt tehneet vuosien aikana.

Itse kuvauspäivänä oli selkeää ja aurinkoista, mutta todella kova ja kylmä tuuli. Tuulen suhteen hieman mietimme, että tuleeko se haittaamaan kuvauksia sekä sitä, miten mie tulen tarkenemaan. Oli kuitenkin suunnitelmissa kuvata ilman ulkovaatteita ja mie olin tunnetusti vilukissa.

Päätettiin kokeilla, miten pärjätään ja kyllä se kannatti lähteä! Tuuli antoi vain oman, hyvän lisänsä ja kuvauspaikkoja hieman valikoimalla pysyin minäkin lämpöisenä. Syyskuinen auringonlasku oli upea ja antoi vivahteikkaat lisävärit niin maisemaan kuin itse kuviinkin. Omat vaatteeni tuntuivat sulautuvan ympäristöönsä värien puolesta täydellisesti.

Minua jännitti tämä valokuvaussessio. Jännitti ihan todella paljon. En osaa olla luonnollisesti ja rennosti kameran edessä silloin, kun joku muu minua kuvaa. Tekisi vain mieli heittää ranttaliksi ja pelleilyksi, kun en koe riittäväni sellaisena kuin oikeasti olen. Tuntuu helpommalta pelleillä kuin antaa suojakuoriensa laskeutua.

On vaikea olla kameran edessä se herkkä ja haavoittuvainen Henna, jollainen sisimmässäni oikeasti olen. Eikä asiaa toki auta tämä pienoinen ikäkriisi itseni kanssa sekä kaikki muu, mikä vaikuttaa siihen, miten itseni näen ja koen.

Outin kuvattavana oli hyvä olla

Sen lisäksi, että Outi sai minusta paljon hyviä ja hienoja kuvia, oli hän sellainen kuvaaja, joka sai minut pikkuhiljaa rentoutumaan. Hän kehui ja kannusti, auttoi asentojen ja ilmeiden löytämisessä. Outi osasi ohjata selkeästi, lempeästi ja kärsivällisesti.

Hänestä huokui lämpö ja hiljainen hyväksyntä. Ei tullut itselle missään vaiheessa sellainen olo, että olisin jotenkin tyhmä, kun en esimerkiksi heti tajunnut mennä johonkin tiettyyn asentoon.

Tuli itselle sellainen fiilis, että hei, minähän osaan, vaikka aika puupökkelö tosiasiassa olinkin 😀 Outin kanssa oli helppo olla ja hänen innostus tarttui itseenikin. Pikkuhiljaa sitä (melkein) uskalsin vähän hullutellakin kameran edessä, mutta hyvin tämän valokuvauksen aikana huomasin, miten tietynlainen häpeä sekä lukot toimintaani valitettavasti ohjaavat sekä rajoittavat.

Olin näitä haasteita tuonut Outille jo etukäteen esiin ja hän hyvin osasi ne huomioida kuvauksen aikana. Outi tiesi minun olevan epämukavuusalueellani.

Kuvauspäivän saldo

Heti samana päivänä, myöhemmin illalla sähköpostiini alkoi Outilta tippua kuvausillan saldoa. Katsoin kuvia liikutuksen kyynelissä: ”Apua, minäkö se muka niissä kuvissa ihan oikeasti olen?!”

Tottakai näytin omaan silmääni erilaiselta vs. ne itseottamat selfiet, mutta näissä kuvissa näytin siltä, miten muut minut näkevät. Outi oli laittanut hiukseni ja itse olin laittanut meikkiä vähän enemmän kuin normaalina arkena, mutta silti. Niissä kuvissa olin minä. Juuri niin näkyvänä ja omana itsenäni kuin mitä siinä hetkessä pystyin antamaan ja tuomaan esiin, rajoitteistani huolimatta.

Kukkaseppele saatu kuvauksiin Kukkatalo Rosarium

Kuvia katsoessani yritin samalla vaimentaa sitä kriittistä ajattelijaa itsessäni, joka hoki:

”Miten sie et nyt ton paremmin osannut poseerata? Olis toi käsikin pitän olla eri tavalla ja mikset oo vetän vatsaa sisään? Nyt joku voi luulla, että raskausmahan alku se siellä pilkistää. Onpa sulla silmärypyt, näytätpä vanhalta. Mikset vaan ollut rennommin?”

Huh, aikamoista settiä heitti se kriittinen ajattelija itsessäni. Samaan aikaan olin muutamille ihmisille kuvia näyttänyt ennen kuin uskalsin someen niitä laittaa. Nämä kaikki mun ihanat voimavaraihmiset hokivat, miten onkin upeita kuvia. Sen myötä uskalsin pikkuhiljaa julkaista kuvia somenkin puolelle ja vastaanotto oli hienoa.

Yritin silti itselleni hokea, että nämä olivat ensimmäiset tämän tyyliset kuvaukseni ikinä eikä minun kuulukaan olla mikään pro tässä asiassa. Riitti, kun vain olin.

Kuvauspäivä ja sen lopputulos antoivat uskomatonta voimaa

En osannut etukäteen ajatella, miten valtavan voimavarapallon tuo kuvauspäivä minussa laukaisi. Olin ajatellut, että varmasti tämä sessio auttaa tällä matkalla, tässä prosessissa, jota itseni kanssa käyn parhaillaan läpi, mutta en olisi uskonut, miten iso vaikutus sillä loppupeleissä oli!

Olen ihan tarkoituksella välillä vain katsonut, katsonut ja katsonut näitä kuvia. Yrittäen samalla hiljentää sitä kriittistä ajattelijaa sisälläni ja vahvistaa ajatusta: ”Olen hyvä näin. Minä riitän. Nämä ovat upeita kuvia juuri minusta. Tässä olen minä, ei kukaan muu”.

Syksy on antanut minulle uskomattoman paljon. Vastoinkäymisiäkin enemmän olen saanut hyvää, enemmän voimavaroja, enemmän lämpöä ja hyviä fiiliksiä. Minusta on ihanaa, että näissä kuvissa näkyy se hieman itsevarmempi ja seesteisempi Henna, jolla on pilke silmäkulmassa ja omanlaisensa huumorintaju. Kuvissa näkyy se Henna, joka pikkuhiljaa vapautuu sisäisistä kahleistaan ja uskaltaa tulla näkyväksi.

Haaveenani on, että pääsisin kuvattavaksi vielä tulevaisuudessakin. Uskon, että sitä kauttakin näkisi sen oman matkansa edistymistä. Miten pikkuhiljaa sisältäni kumpuava rentous ja sisäinen vapaus näkyisi yhä enemmän ja enemmän kuvissakin.

Haluan vielä kiittää Outia kaikesta. Siitä kärsivällisyydestä ja lempeydestä, jota hänen kanssaan sain kohdata. Vaikkemme viettäneet kuvauksessa kuin parisen tuntia, antoi ne pari tuntia minulle niin paljon.

Ja vielä sinulle lukijani: jos olet yhtään miettinyt tällaistä valokuvaussessiota itsestäsi, toteuta se. Etsi mieluisa kuvaaja, toteuta haaveesi. Anna itsellesi lahja, joka tulee antamaan sinulle paljon ja jää upeaksi muistoksi. Voin lämpimästi suositella kuvaajaksi Outia.

Rakkaudella 
Henna

 

 

1

Be the first to reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.