”Ojennan käteni kohti korkeuksia, suoristan selkäni, heilautan hiukseni taakse, kurkotan kohti unelmiani. Annan itseni näkyä, en enää piiloudu. En anna häpeän estää tekemästä asioita, menen rohkeammin kohti haaveitani.  Menneisyyteni ei määrittele minua, tulevaisuuteni on ihanan avoin. Mitään ei ole kiveen hakattu, ikuisiksi ajoiksi lukittu tai nidottu.  Tämä on minun elämäni, olen aikuinen, vahva nainen. Matka minuna on vasta alussa 🔥” Tähän marraskuussa kirjoittamaani tekstiin ja Outin syyskuussa ottamaan upeaan kuvaan kiteytyy paljon. Mitä enemmän mun halutaan menevän piiloon, sitä enemmän tulen näkyväksi. Halusin tallentaa tämän myös blogin puolelle. Samalla madallan tätä omaa kynnystäni kirjoittaa ja julkaista blogiin, koska eihän se kynnys pitäisi mikään iso ollakaan! Kynnys julkaista ei pitäisi olla iso minun pienillä lukijamäärillä varsinkaan, mutta taustalla kun on ollut kirjoittamisen lukko,…